Lähes neljä kuukautta au pairina

(Nyt jo postauksen kirjoittaneena on pakko varoittaa: tää postaus on ihan liian pitkä, liian avautuvainen ehkä liian sekavakin... Tekstiä vain tuli, mutta eipä täällä nyt liikaa ole tätä oikeaa pohtimista au paireudesta - onko tuo sana? - enkä itsestäni ole hirveästi kertonut, joten... Here we go.)

Viimeiset postaukset on keskittynyt koruihin, kenkiin ja oikeastaan vaan jonkinlaiseen lätinään, mutta oon mä lähiaikoina tehnyt myös postauksen au pairin arjesta sekä mun opiskeluista ja niihin pääset painamalla tästä. 

Mutta, takaisin otsikkoon; lähes neljä kuukautta au pairina. Vou. Neljä kuukautta. Se on kolmasosa vuodesta.

Mä muistan kuinka silloin alussa, ensimmäisen kuukauden aikana mietin aikaa tosi pitkälle eteenpäin "tsemppaakseni" itseäni. Mä mietin, että ensimmäiset pari kuukautta menee helposti kun näen ja koen kaikkea uutta ja ihmeellistä. Että parin kuukauden jälkeen alkaa jo syksy, jonka aikana käyn ehkä kerran Suomessa ja syksyn jälkeen tulee talvi, jonka aikana oon jo opiskelemassa ja saanu ehkä yhden kaverin (mun hartain toive :D). Tsemppasin itseäni myös sillä, että mun vanha lukiokaveri tulee tänne joulukuun lopussa opiskelemaan(!), tosin pitää kyllä myöntää, että ehdin melkein unohtaa koko asian kun on ollut niin paljon kaikkea. Sitten kun joulun ja uuden vuoden vietto täällä olisi ohi, ei menisi aikaakaan, että M tulisi tänne kahdeksi viikoksi. Sitten alkaa kevät talvilomineen ja aikasine kevätpäivineen, porukat tulee ehkä kerran käymään, sitten onkin kesä...

'Tsemppaus' on ehkä väärä sana, koska mulla ei ole missään vaiheessa ole ollut vaikeaa tai mitään kärsimystä olla täällä, päinvastoin. Mutta kaikki varmaan ymmärtää, että vaikka kuinka elämästään nauttii ulkomailla tai muualla kaukana läheisistään, sitä silti miettii päivää kun kaikki taas on normaalisti, voit olla joka päivä poikaystäväsi kanssa, nukkua joka yön jonkun kainalossa, kahvitella kavereiden kanssa koska haluat, olla perheen ja sukulaisten kanssa, jutella äitin kanssa...

Mutta onko asiat sitten mennyt noin kuin alussa itseäni tsemppasin? Mun pitää myöntää, että mulla on ollut todella helppoa ja myös onnekastakin tää aika täällä. Esimerkiksi mun pari kaveria Venezuelasta ei koko au pair -vuotensa aikana voi käydä kotimaassaan ihan yksinkertaisesti rahan takia, ja myöskin sekin on ongelma, että lennot on todella pitkiä, jolloin ei olisi todellakaan järkeä lähteä esimerkiksi viikonlopuksi Venezuelaan.

Mä kävin syyskuun lopussa Suomessa ja olin siellä keskiviikosta sunnuntaihin, mukavan ajan; ehdin nähdä joitain kavereita, olla himassa ja isällä, poikaystävän kanssa ja tavata sukulaisia. Lennot makso 200 euroa. Mun äiti, kummitäti, serkku ja sen äiti kävi Lyonissa pidennetyn viikonlopun ajan marraskuun alussa. Mä olin Suomessa toissa viikonlopun, samaan aikaan kuin lapset kävi Suomessa. Mä olen menossa jouluksi ja uudeksi vuodeksi, yhteensä 13 päiväksi Suomeen.

Joku saattaisi jopa sanoa, etti me poikaystävän kanssa missään etäsuhteessa eletä. Tai että, onpa tosi kokemuksia antava vuosi kun ramppaan koko ajan Suomessa. Mutta miksi en ramppaisi jos mulla on mahdollisuus? Jos tiedän, että on rahallisesti ok lähteä käymään Suomessa ja jos tiedän, että esimerkiksi lapsetkin lähtevät käymään samalla tai mua ei muuten vaan tarvita, niin miksen menisi ja nauttisi läheisten seurasta? Myöskin se on ollut mulla mielessä, että vaikka mun mielestäni suhteessa saakin ajatella itsenäisesti sekä hieman itsekkäästikin ja lähteä esimerkiksi au pairiksi tai vaihtoon tai what ever jos haluaa, niin silti tässä tilanteessa mun on joskus tehtävä kompromisseja. Lennän Suomeen ja "pidän huolta" myös meijän suhteesta, niin hyvin kuin vain voin tällä tavalla.

Ja nyt, yli kolmen kuukauden jälkeen tuntuu, että aika vilisee hirveetä vauhtia. Ehkä liiankin? Tietysti mä mietin, että mites sillä toisella menee; se on intissä vielä tammikuulle ja siellä se aika tuskin ei vilise ohi hirveetä vauhtia tai siellä olo ja mettässä kökkiminen (tai vaihtoehtoisesta pleikkarin pelaaminen...) ei varmaan hirveän kivaa ole. Mutta. Se ymmärtää, että tää on mulle tärkeetä ja mä haluan tätä, ja kyllä sekin on sitä mieltä, että helpommin tämä on menny kun luultiin :)

Tosiaan, joulun ja uuden vuoden jälkeen kun tänne palaan, siitä on naurettavat kolme viikkoa siihen, että M tulee tänne kahdeksi viikoksi, jonka aikana myös lähdetään Milanoon. Sen jälkeen en Suomen vierailuista tiedä, haluaisin kyllä viettää täällä keväällä ja kesällä mahdollisimman paljon aikaa kun on niin lämmin ja ihanaa. Äiti on vielä kovasti suunnitellut tulevansa tänne (oikeastaan kahteen kertaan, keväällä pääsiäisen aikaan ja sitten kesällä hakemaan mun kamoja täältä, ihana äiti), samoin mun isä ja äitipuoli. Helmikuu-maaliskuun vaihteessa lapsilla on mid-term-break ja saatan saada tänne kavereita vieraaksi.

Opiskelut alkoi marraskuun alussa oikein hyvin ja meidän ryhmä on ihana. Ilmottauduin myös joulukuulle sekä myöskin puolikkaalle tammikuulle. Sain sovittua, että luen tammikuun alussa kaksi viikkoa, ja palaan ehkä takaisin sitten kun M on täältä lähtenyt joten mun ei tarvitse turhaan maksaa koko kuukauden kurssia. Oon saanut ihania kavereita, varsinkin kahdesta muusta au pairista, jotka molemmat on Venezuelasta. Niiden kanssa on ihmetelty lunta, kahviteltu, shoppailtu, syöty liian monta lounasta ja liian monta jälkiruokaa, juoruttu... Tätä mulla on ollu tosi paljon ikävä, perus hengailua kavereiden kanssa :)

Mun äiti alkoi eilen ahdistella (no okei, se vain kyseli, mutta tästä aiheesta kysely on aina ahdistelua) mun opiskeluista. Mähän olen vain ylioppilas. Vuodelta 2009, toinen välivuosi siis menossa. Tein ylioppilasjuhlien jälkeen toimistotöitä vuoden, miettien opiskelupaikkaa ja kävinhän mä muutamissa pääsykokeissakin (tää alkaa oleen jo vitsi joillekin mun sukulaisille; olen käynyt muutamaan, ehkä neljään, kertaan pääsykokeissa Turussa, jonne mulla on jonkinlainen pakkomielle päästä opiskelemaan ja asumaan. Mun sukulaisia asuu Turussa ja mä aina pääsykokeiden ajan olen asustanut heidän luona. Hahah, pariin kertaan multa on kyselty, että koskas meet taas pääsykokeisiin shoppaileen ja hengaileen serkkus kanssa?), mutta mihinkään kouluun en päässyt sisään. Sitten talvella 2010 kuulin mahdollisuudesta päästä au pairiksi, aloin lähettämään sähköposteja ja sitten jo helmikuussa tapasinkin perheen ja Lyoniin lähtö lyötiin lukkoon. And here I am.

En tosiaan tiedä tulevasta. Ehkä haen lisää kouluihin, ehkä muutan toiselle paikkakunnalle, ehkä muutan poikaystävän kanssa yhteen (tätä haluaisin kaikista eniten), ehkä haen töitä, ehkä ehkä ehkä... Mutta onneksi mun ei tarvitse stressata niistä vielä ja niin kuin mun lemppariajatus/mietelause/motto meneekin; ei ole väliä kuinka kauan etsimisessä menee, kunhan sillä välin nauttii elämästä. Ja niin aion tehdäkin.

Ps. Täällä sataa lunta. Ei mitään märkää taivaalta tippuvaa lumen näköistä asiaa, vaan ihan lunta. Lunta tuli jo viime viikolla kerran, mutta se vain käväisi ja suli heti. Tänään kaupunki näyttää ihan... noh, Suomelta. Liikenne on hidasta, ihmiset märkiä ja kylmissään, jotkut bussit lopetti kulkemisen, lapset heittelee innoissaan lumipalloja ja lasten koulu on suljettuna huomenna. Hei suljettuna?! Tuntuu näin suomalaisena todella naurettavalta jäädä kotiin vain sen takia, että sataa lunta. Tonne ei kuitenkaan voi kuolla? No mutta, mä otan vapaapäivän mielelläni vastaan ja nukun hieman pidempään kun kuuteen. Tässä kuva meidän parvekkeelta:

Oh my

Mä sain tänään ihan mielettömän yllätyksen! Mun ei tehnyt mieli nousta lämpimästä sängystä eikä herätä tähän päivään ollenkaan - vaikka olin nukkunut jo kellon ympäri - mutta toinen lapsista tuli huoneeseeni ja sanoi, että olen saanut postia. Oli pakko nousta, en odottanut postia ja mielenkiinto heräsi kun en tuntenut käsialaa, millä osoitteeni oli kirjotettu. Ja mitä sieltä paljastukaan!

Se sormus, jota ihailin tässä postauksessa! Ah, olen niin ihastunut, ensinnäkin tuohon koruun, mutta myös ystävääni - samaiseen siis joka auttoi blogini kanssa ja teki bannerini ja nyt vielä tämän! Tuntuu että hoen liikaa kiitosta, se menettää kohta merkityksensä, koska joudun sanomaan sitä moneen kertaan päivässä. Kiitos Nella <3 Tämä on myös ensimmäinen käsintehty koruni, jonka omistan. Kaikki muut, jotka omistan on halpisvaateketjurihkamaa ja on upeaa saada tällainen kaunistus korukokoelmaan <3 Onneksi nään typykän jossain joulun ja uuden vuoden aikoihin, ja voin jotenkin näyttää kiitosta, edes sitten halilla ja Lyonin tuliaisilla :)


Mä muuten tajusin, etten ole pitkään aikaan kirjotellut tai näyttänyt kuvia kaupungista, mikä varmaan ihan johtuu siitä, että olen jo tottunut ajatukseen, että mun asuinkaupunki on törkeen kaunis enkä enää kävele kamera kädessä kuin turisti konsanaan. Mutta pitäisi kyllä! Lyonin kaupunki on näin talvella mielettömän kaunis kaikkine valoineen, ja ensi viikon keskiviikkona kaupungille laitetaan kaikki jouluvalot ja Festival Lumiére alkaa. Eilen kun kävin kaverin kanssa kaakaoilla (maailman parhailla ja lihottavilla koskaan) huomasin kuinka kaunis tämä kaupunki on. Kaikki kahvilat ja ravintolat oli täynnä, kaduilla kulki iloisia ihmisiä ja muutamat jouluvalot toivat tunnelmaa kaduille... Ensi viikolla aion olla turisti ja ottaa paaaljon kuvia valon juhlasta, jouluvaloista, maailmanpyörästä (!) ja kaikista upeista rakennuksista.

Party party party

1. Clutch Newlookista
2. Nomination-korut, joissa on paljon muistoja rakkaista ja Viktor & Rolfin Flowerbomb
3. Newlookin lempparikengät, jotka on supermukavat jalassa
4. Meitsi

Mä lähden nyt Lyonin yöelämään, au revoir!

MILANO

Vihdoin saan hehkuttaa asiaa, josta olisin halunnut kertoa jo lokakuun lopulla. Mä pääsen poikaystäväni kanssa Milanoon! Ostin poikaystävälle synttäri- ja joululahjaksi lentoliput Milanoon pidennetyksi viikonlopuksi ja tietenkin piti klikkailla myös AC Milanin - poikaystävän lempifutisjoukkueen - peliin liput.


Tämän piti olla yllätys jouluun asti, mutta käytännön syistä en voinut salaisuutta enää pitää. Peliä varten pitää lähettää kopiot meidän passeista sekä paikallista osoitetta ollaan jo kyselty, joten hotelli tai hostelli pitäisi siis myös hankkia.


Oon ihan mielettömän innoissani (vaikken mikään futisfani olekkaan... Mutta mitä hyvä tyttöystävä ei tekisi :p) tästä matkasta, joka on tavallaan myös meidän 3-vuotislahjakin (niin ja myöskin lahja siitä, että ollaan kestetty etäsuhdettä puolivuotta, lisää hyviä syitä). En malta odottaa, että pääsen Milanoon kiertelemään kauniita katuja, shoppailemaan, suurelle stadiumille katsomaan komeita pelaajia hahah, syömään ihanaa italialaista ruokaa ja vain nauttimaan poikaystävän seurasta.

Harmi vain, että joudun odottelemaan tammikuuhun asti (tiedän, sää Milanossa tai muuallakaan Euroopassa ei ole kovinkaan hyvä, mutta kaikki voittaa Suomen talven :p) meidän reissua, mutta onneksi aika menee todella nopeasti; kuukauden päästä onkin jo joulu ja uusivuosi, jotka saan viettää Suomessa.


Mun pitää antaa rva ruususelle, ihanan Kaukokaipuu-blogin mussukalle, erikoismaininta. Hän on auttanut mua tämän Milano-asian kanssa paljon ja antanut käytännön vinkkejä. On rikkaus, että joku tuttu on käynyt kyseisessä paikassa ja saa vinkkejä, joita ei ehkä matkaoppaista saisi. Nyt kun halvat lennot on löydetty (kiitos Ruususelle) ja liput peliinkin on, alkaa se hotellin metsästys, kaupunkiin valmiiksi tutustuminen, julkisten tsekkaus ynnä muuta. Ja varoituksen sana; Kaukokaipuu-blogi saa multa ihan liikaa kommentteja tähän liittyen... Pakko vielä myös hypettää tätä ihanuutta, jonka pongasin samaisen neitosen nettikaupasta:

Kuinka upea tuollainen sormus olisi? Mun poikaystävä aina pilkkaa mun "haarniskoja" tyyliin "etkö isompia löytäny", mutta kun mun tyylini on aika perus ja tylsähkö, rakastan asun piristämistä ihanilla koruilla. Yksi päivä unohdin kiireessä laittaa sormukseni, ja koko päivän tunsin olevani ihan alaston. Tällainen sormus kruunaisia asun kuin asun, eikä enää mikään olisi tylsää. Kuva löytyy täältä, vierailkaa ihmeessä!

Ai niin, tuo ihana neitonen on myös tehnyt mulle bannerin, mutta se nähdään myöhemmin :) Kuinka kiva ihminen voi olla? Mä olen ihan onneton koneiden kanssa, niin kuin jotkut ovat huomanneet, mutta hyvänä esimerkkinä voisin kertoa hurjan tietokoneasian jonka opin viime vuonna. Poikaystävä näytti, että painamalla ctrl-nappulaa ja samanaikaisesti joko plussaa tai miinusta saa näyttöä suuremmaksi tai pienemmäksi. Joten olen tooodella onnellinen, että joku jaksaa tehdä mulle bannerin <3

Feeling good

Oon ollut aika kiireinen tällä viikolla, joten ei ole huvittanut tulla tänne illalla istuskelemaan. Päivät menee nopeasti kun nyt on koulua ja ihania kavereita. joiden kanssa tuppaan yleensä jäämään kaupungille... Tällä viikolla on kahviteltu, syöty aamupalaa Mäkkärissä (...), shoppailtu, otettu kuvia, ja mä olen myös ostanut muutamat joululahjat ja tuliaiset Suomeen, jonne lähden huomenna ja oon tosi innoissani.

Ihanaa nähdä poikaystävä, nukkua jonkun kainalossa, herätä jonkun vierestä, nähdä kavereita, perhettä, sukulaisia, lähteä baariin kavereiden kanssa... Ihanaa. Nyt on ostettu viimeisetkin tuliaiset; uuden sadon viiniä ja lyonilaista suklaata on pakattu matkalaukkuun ja myös muutamat joululahjat ja pienet jutut kavereille. Pitäisi vielä pakata vaatteetkin... Kuinkakohan paksua vaatetta Suomessa tarvii? Niin ja se tärkein, mitä laitan lauantaina päälle viihteelle lähdettäessä? :D

Mun opiskelut on myös lähtenyt käyntiin ihan hyvin, mutta vielä innoissani olen siitä, että oon saanut ihan mahtavia kavereita, joiden kanssa viettää aikaa, shoppailla ja juoruta. En muistanutkaan kuinka ihanaa se on. Ja hahah, joillekin heistä 'Lotta' on vaikea sanoa, joten olen saanut ihanan lempinimen; Lolla :D Mun pitää muistaa ottaa kamera messiin ja ottaa lumesta - jos sitä siellä vain on - kuvia ihanille Venezuelan tytöille.

Selailin kuvia kesältä ja tajusin, että aika menee ihan uskomatonta vauhtia; juurihan mä tulin tänne, tutustuin perheeseen, kaikki oli uutta, täällä oli kuuma... Ja nyt on marraskuun loppu ja täällä vaan sataa, pidän perhettä kuin omanani, harrastan tanssia ja olen saanut kavereita. Mä olen ollut täällä kolme kuukautta. Tein muuten ensimmäisen kuukauden jälkeen postauksen ensimmäisistä fiiliksistä, siihen pääset tästä painamalla ja olen myös tehnyt au pairiudesta plussat/miinukset -tyyppisen postauksen, sen näet tästä painamalla. Voisin tehdä jotakin yhteenvetoa omista kokemuksista nyt kolmen kuukauden jälkeen :)

Tämä kuva on ihan ensimmäisiltä viikoilta kun hehkutin parvekkeella aurinkoa moneen otteeseen ja nautin uusista tuulista (tuli ihan semisti ikävä kesää...):

Nyt on mentävä pakkaamaan (lue: kriiseilemään ja nukahtamaan ilman loppuun pakkaamista) ja huomenna onkin sitten busybusyday; lasten vienti kouluun, ranskan tunnit, lasten haku, välipalat ja loppuun pakkaamiset ja sitten kentälle. Yhdeltätoista illalla pääsen mussun syliin, en malta odottaa<3

Shoes shoes shoes

Löysin ihanat peeptoet Newlookista, hintaa näillä ihanuuksilla oli 25 euroa - ei kovin paha (vaikka silti mietin moneen kertaan, että tarvitsenko ja tulenko varmasti käyttämään näitä). Mä kokeilin myös leokorkkareita sekä mustia peruskorkkareita, mutta päätin, että nuo ostan sitten keväämmällä, jos tarvetta ja halua vielä on. Mun mielestä on tyhmää ostaa avokkaita tai todella korkeita korkkareita talveksi, kun niitä käyttäisi ehkä yksissä pikkujouluissa (ja mä en edes niissäkään). Näillä korkkareilla kuitenkin pärjää täällä hieman pidemmälle kuin Suomessa pärjäisi, varsinkin kun kenkä ei ole täysin avoin. Korkoakaan ei ole liikaa, joten näillä jaksaa kävelläkin - tai noh, sen näkee viikonloppuna kun kengät pääsee baariin :p

Mä olen tosiaan - oikeastaan aika toooosi innoissani - menossa Suomeen viikonlopuksi. Visiitti on aika pikainen ja jokainen päivä aivan täynnä, mutta on kyllä kiva käydä välillä kotona :) Suunnitelmissa on poikaystävän kanssa hengailua, kotona ja isällä olemista, sukulaisten moikkausta, kavereiden kanssa näkemistä, juhlimista ja - en uskonut että sanoisin tämän, mutta - olisi kyllä ihanaa jos siellä sattuisi olemaan lunta!

Au pairin arkea ja opiskelua

Au pairin normaalista arjesta on kyselty (täällä kun esittelen ostoksia ja lukemiani kirjoja ja haaveilen korkkareista tai muusta hömpästä... sitä se arki ei kuitenkaan ole), joten nyt kerron yleisesti normaaleista päivistäni ja myöskin ranskan opiskelusta, jonka aloitin viikko sitten.

Aloitetaan normaalin päivän aikataululla:
05:45 herätys
06:00 asti torkun painamista
Sitten kahvit tulemaan, aamupalan väsäystä
Noin 06:30 puen, meikkaan hieman, hampaiden pesu jne.
Sitten lasten herätys, aamupala, lapsille vaatteet päälle
Noin 07:15 viimeistään pyritään lähtemään koulumatkalle
08.00-08.15 ollaan lasten koululla, jonne päästään kahdella metrolla ja yhdessä bussilla
08:20 lasten koulu alkaa ja mä juoksen bussiin
09:00 alkaa mun ranskan tunnit. Tähän mennessä olen onnistunut olemaan ajoissa kerran
12:00 asti opiskelen ja sitten menen kotiin; lounas, pientä siivoilua, läksyjä, kaupassa käyntiä tms. ja joskus vain rentoutumista
Noin klo 14:30 lähden hakemaan lapsia (keskiviikkoisin yhdeltätoista ja perjantaisin kahdelta)
15.30 koululla ja  liikenteestä riippuen ollaan kotona 16:30-16:45
Välipala
Läksyt
Leikkimistä, pelailua, puistoon, leffan katsomista
19-20 aikoihin ruoka ja sen jälkeen iltapesut ja nukkumaan!

22:00 jälkeen liian myöhään koneella roikkumista ja kirjojen lukemista. Vaikka olen aamuisin väsynyt, rakastan sitä, kun illemmalla ei ole enää mitään velvollisuuksia (vaikkakin siis illat ovat rentoja, tehdään kotihommia yhdessä - tai ei ollenkaan) ja voi istua vaan aivot narikassa ja lukea kaikki lemppariblogit läpi. Se on mun terapiaa. Kun kirjoista on nykyään tullut mulle niin tapa, en enää osaa nukahtaa ellen lue edes muutamaa sivua kirjasta. 


Sitten opiskeluun, josta olen samalla todella innoissani ja samalla myös puhki. Vaikkei mulla ole kun kolme tuntia päivässä ranskan opiskelua, tuntuu että aika loppuu päivästä kesken ja mä juoksen joka paikkaan. Mulla on tunteja siis jokaisena arkipäivänä paitsi keskiviikkona (tällöin lapset pääsee aikaisemmin koulusta ja yleensä ehdin vain pyörähtämään kotona) ja kolme tuntia päivässä, yhdeksästä kahteentoista.

Kun lukiossa istumisesta on kaksi vuotta, niin tekee todella hyvää välillä opiskella. On ihanaa oppia uutta, tajuta, että oppii ja huomata tunneilla että mähän tajuan täällä - vaikka siellä puhutaan pelkkää ranskaa! Opiskelun tekee vielä mukavammaksi meidän tosi kiva ryhmä. Tuntuu tosi hyvältä olla pitkästä aikaa osa jotain ryhmää, tavata samoja ihmisiä monta kertaa ja tutustua. Meidän ryhmässä on pari espanjalaista, amerikkalainen, kanadalainen, pari korealaista, pari japanilaista, yksi kiinalainen, aussi ja kaksi suomalaista. Opiskelu on tosi rentoa, kaikki on mukavia eikä ketään kiinnosta tekeekö hölmön virheen vai ei. Mä olen aloittelijoiden ryhmässä, jotka ovat opiskelleet jo reilun kuukauden, en siis joutunut aloittamaan ihan alusta opiskellen perus juttuja, kuten numeroita, viikonpäiviä tai kuulumisten vaihtelua. Meillä oli ensimmäisenä päivänä tasokoe, itsensä esittely ja valokuvasta kertominen ranskaksi, jotta opettajat tiesivät mille tasolle meidät laittavat.

Mutta vaikka tajuan tunneilla lähes kaiken, se ei tarkoita, että vielä tulisin täysin toimeen ranskalla. Nuo opettajat puhuvat hitaammin ja selkeämmin artikuloiden kuin muut ranskalaiset, joille olen joskus joutunut sanomaan "C'est possible vous parlez un peu plus lentement pour moi?" eli olisiko mahdollista puhua hitaammin minulle, hahah... Mutta tästä on hyvä alkaa ja tuntuu, että opin kyllä koko ajan lisää. Nyt myöskin motivaatio oppia on aivan eri kuin Suomessa opiskellessa, kun mä oikeasti haluan oppia tätä kieltä, ja myöskin tarvitsen tätä kieltä.

EAT PRAY LOVE

Älkää lukeko tätä kirjaa jos teille tulee matkakuume - tai nälkä - helposti. Mä haluan nähdä Rooman, mä haluan syödä pastaa ja muita italialaisia herkkuja, joista kirjassa puhutaan. Mä haluan nähdä maailmaa, mä haluan asua eri maissa, kokea erilaista, syödä hyvää ruokaa ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin; miettiä mitä haluan elämältäni. Tämä kirja vaan tekee mun himoni maailmalle suuremmaksi. Haluan myös oppia puhumaan italiaa joskus, lähteä Intiaan vaeltamaan ja mitäköhän muuta... Rakastan tätä kirjaa. Haluan Balille. Tämä on todella kevyttä lukemista, juuri sopivaa ennen nukahtamista ja lasten vientireissuilla; tunnin koulumatka menee hieman sutjakammin lueskellessa ja kirjaan syventyessä.

Mä juuri laskin, että tämä on kahdeksas - siis kahdeksas!!! - kirja, jota luen Lyonissa ollessa. Olen ollut täällä kolme kuukautta, joten mun lyhyellä matikalla, jota en todellakaan kirjottanut, se tekee 2 ja jotain kirjaa yhteen kuukauteen (hyvin laskettu vai mitä). En muista koska olisin lukenut näin paljon, ehkä lukion ekalla kun vielä jaksoi syventyä kirjoihin, mutta sittemmin se on jäänyt. Täytyy tehdä jossain vaiheessa näistä postaus... Olen jopa innostunut tekemään must read -listan, jolta olen lukenut jo Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan (löytyi au pair -äidin kirjahyllystä) sekä Alex Madsenin Coco Chanelin.

Kun äiti oli täällä viime viikolla, sain hänen mukanaan tilaamani hömppääkin hömpemmät kirjat; Lauren Conradin L.A. Candy Novel -sarjan kolmannen osan Sugar and Spice (hei oikeesti... nää nimet on jotain ihan hirveetä :D), samaisen tyttösen Style-kirjan sekä Angela Buttolphin Kate Moss Style -kirjan. Kaikista eniten odotan pääseväni Kate Mossista kertovan kirjan kimppuun, Kate Mossissa on niin paljon enemmän asennetta ja tyyliä kuin kenessäkään muussa. (Niin kivat kun Lauren Conradin kiharat onkin.)

Näiden hömppien jälkeen kirjahyllyssä odottaa Edita Morrisin Hirosiman kukat ja joululahjaksi voisin ostaa itselleni Sofi Oksasen Puhdistuksen. Vaikka olen kauan miettinyt, että Sofi Oksasen kirjoja tulisi lukea, en ole oikein saanut aikaiseksi. Mutta täällä Lyonissa aloin ajattelemaan asiaa, kun näin metrossa jonkun lukevan sanomalehteä, jossa oli Sofista juttu. Muutama viikko myöhemmin näin metrossa jonkun lukevan Puhdistusta - francais bien sûr - joten silloin tuli fiilis, että tuo olisi ihan pakko lukea...

Jeans

Mun äiti, serkku ja tämän äiti sekä mun kummitäti hoiti shoppailun lievästi sanottuna kunnialla, mä en ostellut ihan niin paljoa... Mutta yhtä innoissani olin ostoksistani kun mun rakkaatkin.

Mä en ole pitänyt farkkuja noin kahteen vuoteen. En koskaan ole löytänyt sopivia, kaikki mallit on huonoja, mun reidet on isot ja maha plösö - ja mitä kaikkea. Oon parin vuoden aikana siis käyttäny vain legginssejä, farkkulegginssejä ja sukkiksia. Mutta lauantaina tapahtui jotain ennennäkemätöntä; mä ostin kahdet - siis kahdet - farkut! Oon niistä tosi innoissani ja lauantaina oli ihanaa pukea jotain niinkin simppeliä kuin farkut + korot + tanktop + bleiseri. Mä oon aina ihaillut niitä, jotka pitää farkkuja huimien korkojen ja perustopin kanssa, se on niiin fresh and cool.

Näiden lisäksi ostin pari mukavaa juttua huoneeseen, paitoja ja korkkarit, niistä lisää myöhemmin :)

BAD HAIR DAY

Kun aamuisin lähden viemään lapsia koululle, joskus (lue: aina) mun hiukset on ihan hirveän näköiset. Tuollanen kiekuraletti - vai mikä lieneekään - pelastaa aika monet aamut. Mutta joskus (lue: todella usein), mun otsatukka on hieman likainen enkä aamulla todellakaan jaksa mennä sitä pesemään eikä tuollanen kiekurakaan auta. Silloin laitan pipon päähän. Täällä alkaa olemaan kylmä ja pipolla myös saa asusta mukavan rennon. Silloin kun en jaksa, että ihmiset yrittää metrossa lukea piponi tekstiä - mitä tapahtuu todella usein - laitan perus villamyssyni.

Huomenna olisi tarkoitus kuvata synttärilahjojani ja shoppailuja, mutta sitä ennen mun pitää siivota mun huone... Mun serkku asusti mun huoneessa torstaista sunnuntaihin ja huoneeni näytti sen jälkeen IHAN hirveältä :D Sama juttu jos mä olen hänen luonaan, serkun huone on kuin hävityksen jäljiltä - meillä kun on tapana heittää sovitetut vaatteet suoraan lattialle/sohvalle/pöydälle, shoppailla ja testailla ja heitellä vaatteita vähän lisää lattialle... Vaikka serkun kamat on hävinneet, en vieläkään ole löytänyt silmänympärysvoidettani, yksiä farkkuja, neuletta ja yhtä uutta kirjaa.
Huomenna on vapaapäivä (olikohan se ensimmäisen maailmansodan loppumispäivän kunniaksi tai jotakin sellaista?) joten on aikaa siivoilla ja kuvailla juttuja :) Mun täytyy myös niiden lisäksi opetella uusia verbejä perjantaiksi ja auttaa tietysti lapsia niiden läksyissä. Palaillaan :)

M

<3

Löysin söpöjä kuvia weheartit.comista ja tuli ikävä M:a, mutta 'tämän niiin turhan postauksen' - niin kuin jotkut mussukka-anonyymit sanovat - pointti oli myös se, että nyt kuvat taitaa näkyä normaalin kokoisina? Blogin sivutekstit ovat nyt myös pienempiä, eivätkä tule häiritsemään mun kuvia. En vieläkään ole tyytyväinen blogiin, muttei ainakaan näytä ihan idiootilta?

Stilettos and broken bottles

Oon tietonen, että blogin kuvat on aikalailla perseellään, tosin en tiedä syytä. Mä lataan kuvat vain kerran ja samankokoisina, mutta ne näkyy kaikille moneen kertaan ja erikokoisina - mutta ei mulle. Mä näen blogini ihan normaalina, kuvat on vain kerran ja myöskin normaalinkokoisia.

Tämän lisäksi Bloggerin mallit eivät sovi mun blogiin yhtään, mikä ottaa hermoon. Niin kuin näätte, tekstit blogini sivussa tulee kuvien päälle. Not so nice. Ja näin tapahtuu jokaisessa Bloggerin blogimallissa.

Yritän saada täällä jotakin aikaiseksi - harmi vain etten ole mikään tietokonenero. Sain viime vuonna tietää, että painamalla ctrl-nappulaa ja samanaikaisesti plussaa tai miinusta, näyttöä saa isommaksi ja pienemmäksi. Ihan vaan esimerkkinä. Niin ja mulle sanoo sanan 'html', luulen sen olevan jotain henkkamaukkaslangia.

Kun saan blogin toivomani näköiseksi, tiedossa on postauksia läheisten vierailulta, shoppailuistani, farkuista ja niiden asustamisesta, synttärilahjoista, kirjoista, joita olen täällä lukenut ja kiharoiden tekemisestä - ja mistäköhän vielä? Mulla on puoliksi valmiita postauksia hirveästi, joten niitä alkaa tulemaan kun oon tyytyväinen blogini asuun - ja ettei niitä kuvia olisi viittä samaa peräkkäin.

Ps. Vinkkejä tosiaankin otetaan vastaan, josko joku tietäisi mistä tämä kuvien määrä ja koko voisi johtua - itse kun lisään (ainakin tietääkseni :D) vain yhden kuvan postaukseen.

I wish you stayed

Vieraat on nyt pusuteltu ja halittu, oli ihanaa, on jo ikävä ja lisää kuvia tulee varmaan myöhemmin (serkun kamerassa on enemmän kuvia, koska as you can see, mun kameran kuvienlaatu ei ole kovin hyvä), myöskin ihanista synttärilahjoista mitä sain! Oli ihanaa olla läheisten kanssa, kierrellä kaupungilla, shoppailla, syödä hyvin ja vaan nauttia yhteisestä ajasta. Nyt rauhotun Fazerin sinisen (miksi tätä piti tuoda mulle...) kanssa, aloitan Eat Pray Love -kirjan ja yritän motivoitua jatkamaan arkea. Mulla alkaa huomenna opiskelut, can't wait!

Vieraita Lyoniin

Olen todella innoissani, koska saan torstai-iltana sunnuntaihin asti vieraakseni äitin (<3), kummitädin, serkun sekä tämän serkun äidin. On ihanaa nähdä läheisiä ja saada viettää aikaa heidän kanssaan! Ja tätä vierailua kun ollaan suunniteltu jo jonkin aikaa, huomaan ajan menevän täällä oikeasti todella nopeasti. Siis nyt on jo marraskuu, miten olen ollut täällä jo kaksi ja puoli kuukautta?

Mä yritän näyttää mahdollisimman paljon - kuitenkin mahdollisimman rennosti - Lyonista muutaman päivän aikana, vaikka se hieman vaikeaa onkin, niin iso kun tämä kaupunki on. Yksi lukija kysyi muutama päivä sitten, että mitä Lyonissa kannattaa tehdä ja tulee nähdä, ja sitä samaa oon miettinyt tässä itsekin :p

Torstai-iltana suunnitelmissani on näyttää hieman tätä meidän kaupunginosaa. Toivon, että sää on meidän puolella ja saisin näyttää kauniin näkymän keskustaan päin. Sitten syödään illallista ja luulenkin, että ilta menee vaan kuulumisten vaihtelussa :) Ja perjantaina pitää näyttää must-see Fourvierin katedraali ja amfiteatteri. Oikeastaan katedraali ei ole se must-see - vaikka kovin kaunis onkin - vaan näkymä katedraalilta kaupunkiin. Siellä jos missä tämän kaupungin voi hahmottaa ja siellä jos missä tähän kaupunkiin voi ihastua. (Kuvia ja lisää tietoa täällä)

Kun perjantaina on näytetty kulttuuria, voi lauantaina panostaa hyvällä omallatunnolla oikeastaan vaan rentoon shoppailuun suurella ostoskeskuksella Part-Dieulla ja Lyonin ostoskadulla Rue de la Républiquella, välillä kahvitellen ihanissa kahviloissa ja syöden jossain ihanassa ravintolassa - joita Lyonissa riittää. Jos sunnuntaina on vielä hyvä sää (googletin juuri säät loppuviikolle ja hyvältä näyttää: +18 perjantaille ja lauantaille!) niin tarkoitus olisi näyttää suuri Tête D'orin puisto (postaus rakkauspuistosta löytyy täältä) vielä ennen vieraiden lähtöä.

Luvassa siis ihanaa seuraa, kaupungin näyttämistä, rentoa viikonloppua, kaduilla kävelyä, shoppailua, viiniä ja juoruilua.

Ps. Muistin, että en pidä ollenkaan blogeista, joista kaikki tieto eli profiili, blogiarkisto, tunnisteet sun muut löytyy aivan blogin alaosasta, koska on rasittavaa rullata alaspäin vaan vaikka etsiessään tunnisteita. Laitoinpa sitten omaankin blogiin nuo kaikki tiedot tuohon oikealle viereen, josta ne näkyvät paremmin :)

Jos ehdin ja jaksan, ajastan pari postausta ajalle, kun mulla on täällä vieraita, mutta katsellaan :)

Ikävä

Halloween-partyista (villeimmät missä olen koskaan ollut) on nyt selvitty ja voin keskittyä hieman vakavampiin asioihin. Pari lukijaa on kysellyt etäseurustelun vaikeuksista ja halunnut tietää miten minä ja mun poikaystävä pärjätään, ja pari lukijaa on myös sanonut mua 'tunteettomaksi ihmiseksi ja huonoksi tyttöystäväksi', kun olen vain jättänyt ja lähtenyt vuodeksi pois. Vaikka en niinkään mietikkään mitä muut musta ajattelevat, ajattelin silti avautua seurustelusta tuhansien kilometrien välimatkalla ja vähän siitä ikävästä. Siltikin yleisellä tasolla, meijän suhde on kuitenkin meijän suhde.

Perjantai-iltana itkin puhelimeen poikaystävälle tunnin verran. Ja oon aika ylpeä itsestäni, en itkemisen takia, vaan sen, että perjantaina itkin koti-ikävää ensimmäisen kerran. Onhan sitä pari kertaa kyyneleitä tullut kun ollaan juteltu puhelimessa, mutta se on mennyt aina ohi helposti. Perjantai oli sitten jotenkin vaikeampi eikä siitä meinannut tulla ollenkaan loppua. Ja tiedän kyllä mistä se johtuu.
Torstaina poikaystäväni oli mun isän kanssa kattomassa lätkäpeliä. Perjantaina poikaystävä oli mun isän luona äitipuolen synttärikahveilla. Silloin kun mun poikaystävä (okei, nyt meni hermo 'poikaystävän' kirjoittamiseen miljoonatta kertaa, joten tästä lähin 'poikaystävä' on 'M') näkee mun perhettä, on mun kotona ja näkee mun sukulaisia, tulee tunne, että munkin pitäisi olla siellä. Kaikki on koolla, juomassa kahvia ja syömässä kakkua, puhumassa kuulumisia, tekemässä niitä normaaleja asioita, mitkä tuntuu sillä hetkellä ihan itsestäänselviltä; iskä puhuu eniten, kertoo hauskoja juttuja, äitipuoli ahertaa keittiössä ja tekee ihanaa ruokaa, ja kokeilee aina jotain uutta ja on sydämellinen, koira istuu jaloissa ja odottaa, että lattialle tipahtaa jotain, veljet mörähtää eikä suostu halaan (halaan niitä silti), naapurit tulee nauraen kylään ja kaikki on niin.. kodikasta.

Sitten tän lisäksi M kertoi ikävästä jutusta, mikä oli niiden perheelle sattunut, ja tuntui pahalta olla täällä ja sanoa vaan puhelimessa "oon pahoillani, pärjäättekö". Silloin kun tapahtuu jotain tuollaista, pitäisi olla siellä ja halata, olla vaan vieressä. Samoin jos soitellaan ja M kertoo olevansa kipeä, mun pitäisi olla siellä, viedä buranaa ja mehua, tuoda kylmä pyyhe pään päälle ja maata sängyllä vieressä. Osaako joku muu nyt hoitaa sitä oikein?!

Näiden tunteiden lisäksi on myös toinen ongelma: raha. Mun viimeisin puhelinlasku oli satasen, mikä on mulle (ja mun äidille) aikas paljon. Toki me yritetään jutella Skypessä, mutta M on intissä, joten skypeilyt jää aina viikonlopulle. Ja tää olis liian rankkaa jos ei saisi puhua, mutta silti pitäisi keksiä keino, millä välttää satasen laskuja.

Vaikkakin tämä viikonloppu on ollut jotenkin erityisen haikea, se on silti ensimmäinen haikea viikonloppu. Mun mielestä se on hyvin, koska olen ollut täällä kaksi ja puoli kuukautta. Jos mulle tulee ekat kunnon itkuraivarit lähes kolmen kuukauden jälkeen, oon pärjännyt aika hyvin.

Ette usko kuinka itken kun kirjotan tätä. Mutta silti täältä itkun seasta voin samalla miettiä: mä myös tulen pärjäämään hyvin.

(Ja sitä paitsi miksi pitää kuunnella surullista musiikkia, niitä piisejä mitkä muistuttaa toisesta?)

Anyhooow, mä olen menossa Suomessa käymään marraskuussa, tosin vain viikonlopuksi; oon perjantaina myöhään illalla Helsinki-Vantaalla ja lähden iltapäivällä sunnuntaina. Mutta on sekin jotain, ehtii olla kotona, M:n kanssa, iskällä ja kavereiden kanssa olisi tarkoitus mennä baariin lauantaina :) Mutta sitten taas kun mietin marraskuun jälkeistä aikaa, mietin joulua. Joulua, jonka olen ensimmäistä kertaa pois läheisten luota! Onneksi meillä ei ole koskaan samanlaista, todella rutiininomaista joulua. Välillä ollaan kotona, joskus kummitädillä, joskus olen iskällä, kerran oltiin jopa myös laivalla... Meillä ei ole riisipuuroa klo 10, me ei aina jakseta kuunnella joulurauhan julistusta, aina ei käydä hautausmaalla - well you got the point.

Ja M tulee tänne tammikuussa kahdeksi viikoksi, heti kun intti loppuu. Se antaa aika paljon voimaa ja energiaa jaksaa. Eli niille, jotka pohtivat etäsuhteen toimimista, tulevaisuuden suunnittelu auttaa. Mä olen jo miettinyt vaikka mitä kivaa kun M tulee tänne. Kaksi kokonaista viikkoa yhteistä aikaa! Mietin myös pidemmälle kuin tammikuu (olen aina ollu se sairaan pitkälle suunnitteleva ja pohtiva...), esimerkiksi ensi syksyä ja yhteenmuuttoa... Helpottaa kummasti kun voi jutella niitä näitä Skypessä ja linkitellä kivoja kämppiä - ihan kuin sellanen olis tapahtumassa lähiaikoina. Toisten mielestä itsensä huijaamista, mutta mun mielestä todella toimivaa :p

Mä oon jo ehkä avautunut liikaa ja unohtanut sen punaisen langan. Tekstin pointti oli kuitenkin se, että vaikka välillä tulee heikkoa ja haikeaa, se kyllä menee ohi ja aina kannattaa miettiä niitä parempia juttuja; seuraavaa näkemistä, Skypen olemassaoloa, sitä että tämä on vain vuosi, ja me opitaan toisistamme enemmän. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, ja jos toisen meistä joskus täytyy esimerkiksi työssään asua ulkomailla, me tiedetään että pystytään siihen. Tai jos toinen meistä haluaa opiskeluissaan lähtöä vaihtoon, me tiedetään sen olevan ihan helppo juttu :)