"No miltä tuntuu olla takasin kotona?"

Mä en oikein tiedä miten muotoilisin vastauksen tohon kysymykseen, jonka jokainen tapaamani ihminen multa kysyy ja jonka kuulen joka päivä. Kivalta. Hyvältä. Vähän oudolta, mutta hyvältä. Haikeelta. Surulliselta. Onnelliselta. En mä tiedä.

On ollut ihanaa nähdä ystäviä ja perhettä. Oon nähnyt ihan hirveästi ystäviä lyhyen ajan aikana. Mun isä ja äitipuoli järjesti mulle pienet home coming -bileet, joihin pääsi tosi moni mun kavereista. Oon treffannut mun ihania tyttöjä, nähnyt sukulaisia, ollut yökylässä siskolla, käynyt katsomassa toista siskoa sairaalassa, nähnyt niiden lapsia, käynyt juhlimassa, ollut kotona, ollut iskällä, tavannut M:n, käynyt Helsingissä näkemässä Miaa ja myös Tampereella Sirjan kemuissa.

Oon myös saanut jotain järkevääkin aikaiseksi; oon hakenut kouluihin ja etsinyt töitä, käynyt Kelassa ja työkkärissä. Vaikka on kivaa nähdä kavereita ja nukkua yli kahteentoista, haluaisin jo päästä eteenpäin. Haluan löytää minkä tahansa työn, jotta voin taas marraskuussa lähteä Lyoniin ja käydä Pariisissa. Haluan jo päästä kouluun, mulla tosiaan alkaa nyt kolmas välivuosi enkä kestä enää :D Toivotaan että jostain tärppäisi. Sekin auttaisi kotiutumiseen, että täällä olis oikeasti jotakin mulle :)

Mä olen vähän sellanen, että jos tiedän vähääkään olevani surullinen tai ahdistunut, teen suunnitelmia ja sovin kaikenlaista kavereiden kanssa. En jää yksin kotiin jumittamaan vaan nään kaverin, menen kahville tai elokuviin, lähden ulos vaikkei tekisikään mieli, käyn lenkillä tai jotakin muuta. Enkä nyt tarkoita, että olen nähnyt mun kavereita vaan koska mua jotenkin ahdistaa tai surettaa. Oon nähnyt niitä, koska mulla on ollut mun kavereita ja perhettä ikävä, ne on mulle tärkeitä ja niiden kanssa on ihanaa. Mutta sitten kun ei ole sovittuna mitään enkä ole lähdössä minnekään ja olen vaan kotona ja pysähdyn, niin se iskee. En haluais sanoa tätä "ääneen", mutta ollessa yksin, kotona, mun olo tuntuu niin tyhjältä ettei oo koskaan tuntunut.

Mulla on ikävä Lyonia. Mun kavereita siellä. Ankkua, on niin outoa olla ilman Ankkua. Jadea, mun ihanaa ystävää. Mia, Meredith, Maryland, Andrea, kaikki ihanat tyypit. Rhône, Vieux Lyon, Part-Dieu, Barrio, Ayers Rock, Croix-Rousse, Parc de la Tête D'or...

Mulla on ikävä sitä, että mihin tahansa meni, aina tapahtui jotakin ja tapasi uusia ihmisiä. Ei ollut huolta, ei ollut stressiä. Mulla on ikävä kaikkia seikkailuja Ankun kanssa, hengailuja Jaden kanssa, ranskan oppitunteja tyttöjen kanssa, monen monia lounaita koulukavereiden kanssa, tanssimista Ankun kanssa. Mulla on ikävä mun lapsosia, joiden kanssa vietin niin paljon aikaa. Niistä tuli osa mun perhettä, ne oli kuin mun sisarukset, joiden kanssa leikittiin ja naurettiin ja joskus kinattiinkin. Juoruilin hetki sitten hetken Mian kanssa, ja voin myöntää, että mulla on ikävä myös Lyonin miestarjontaa hahah :D

Mutta tää ei tunnu yhtään reilulta mun kavereita ja perhettä kohtaan, koska oikeesti tykkään myös olla täällä ja rakastan mun kavereita ja perhettä enkä haluis olla ilman niitä. Siks mietin kauan että kirjotanko ees tätä, mutta luulen kaikkien ymmärtävän, että tällanenkin fiilis oli joskus tulossa. Että vaikka oon onnellinen ollessani taas täällä, rakensin kuitenkin kodin myös Lyoniin. Ja joskus tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikeelta ja haikeelta miettiä, että se toinen koti vaan jäi sinne.

Mutta Lyon ei ole toisella puolella maapalloa, vaan loppujen lopuksi ihan lähellä, ja pääsen sinne periaatteessa useinkin käymään. Ja mähän olen menossa marraskuussa sinne (tosin en vielä tiedä kuinka pitkäksi aikaa, riippunee mahdollisesta työstä...) joten ehkä pyyhin jo nää kyyneleet, mietin asiaa positiivisesti ja lopetan Beyoncén lällybiisien kuuntelemisen... Ja jatkan treffien, kahvittelujen ja juhlimisten suunnittelua ystävieni kanssa enkä jää paikoilleni :)

Elämä helpottaa hetkessä kun muistaa kuinka upeita ihmisiä mun elämässä on, mun lähellä. Ja ne jotka on kauempana, pysyy mun elämässä jos niiden eteen tekee töitä :)

Niin, nyt tiedätte mitä tarkotan jos vastaan kysymykseen "Ihan hyvältä". 

So happy, so sad

Mä tein jo pidemmän postauksen takaisin tulosta, mutta siitä puuttuu muutamat kuvat ja en jaksa keskittyä nyt niihin, joten kerronpa pikakuulumiset parin viikon Suomessa olemisen jälkeen :)

Mä ehdin tavata jo muutamaa ystävää ja hengailla mun perheen kanssa ennen viime lauantaita kun mun isä ja äitipuoli järjesti mulle aivan sairaan ihanat grillibileet. Lähes kaikki ystävät ja myös sukulaisiakin pääsi paikalle, oli mielettömän kaunis ilma, oli ihanaa nähdä mun kavereita ja iskä ja äitipuoli oli tehnyt ihan mielettömän hyvää ruokaa. En tiedä miten voisin kiittää juhlista tarpeeksi <3


Oon ollut mielettömän paljon kavereiden kanssa ja käynyt pari kertaa ulkona ja viettänyt yökyliä Essin, Ellan sekä mun siskon kanssa. Kai sitä tajuaa takaisin tullessaan kuinka ihmisiä oikeasti oli ikävä...

Lähdin keskiviikkona Hyvinkäälle siskon luo ja oli ihanaa tehdä ruokaa yhdessä ja vaan olla Jennan, sen pojan Vilin (kuvassa, grillibileissä meni vähän lujaa...) ja toisen siskon tytön kanssa. Tosin en ehkä halua koskaan nukkua enää Vilin kanssa samassa sängyssä... En tajua miten parin metrin sängyssä toi rääpäle voi viedä kaiken tilan?!

Äijäkuva

Torstaina jatkoin matkaa Helsinkiin ja oh my en muistanut kuinka kaunis Helsinkikin osaa olla. Oli ihanaa nähdä Mia ja heti tuli vähän Lyon-fiiliksiä :) Käytiin kahvilla, shoppailtiin ja tehtiin ruokaa, ja loppuillasta lähdettiin ranskalaispoikien kanssa ulos ja oli ihanaaaa puhua ranskaa pitkästä aikaa. Törmättiin muihinkin ranskalaismiehiin ja tuli ihan Lyonin baari-illat mieleen kun puhutaan vähän suomea ja muuten ranskaa. Ja se oli niin hauskaa kun meijän ranskalaismiehet jutteli tyttöjen kanssa ja oltiin vieressä ja voitiin arvostella niitä niiden vieressä ranskaksi. Ei me olla ilkeitä hoohoo. Poistuttiin vaan harvoin tanssilattialta ja muutenkin ilta oli tosi hauska. Mäkkärin (ja jätkien ihmettely siitä, että miten suomalaiset on niin kännisiä ja törkeitä vaikka ovat vain tilaamassa ruokaa) kautta kotiin vaikka sainkin ehdotuksen hostellin hyvistä sängyistä ja nyt selkä jumissa mietin, että olisi se sänky varmaan ollut mukavampi kun Mian ilmapatja... :D

Perjantaina tapasin vielä Ellua ja pikaisesti myös Jenniä ja oli ihanaa juoruta <3 Käytiin kaikki tuttavat ja ei niin tutut läpi; kuka oli ottanut lainan ja ostanut asunnon/talon, kuka ottanut koiran ja kuka odotti lasta... Koska se mun prinssi tulee ja ostaa mulle koiran?! Oikeesti mua vaan ahdistaa, tarviiko mun aikuistua? En haluuuu.

Oon ihan poikki ja haukottelin jo kahdeksan aikoihin ja mitä hittoa - kello on puoli viisi?! Hyvä unirytmi ja silleen. Mutta eipä mulla ole mitään aikataulua tai kiirettä tai rutiinia kuitenkaan :D Mun äiti kysyi tänään, että onko kivaa palata tähän kodin rutiiniin tai jotakin muuta sellaista. Anteeks mutta mihin rutiiniin? :D En tee mitään, yritän etsiä töitä, yritän etsiä mielenkiintosta koulua, hengaan kavereiden kanssa. En nää tossa hirveesti mitään kovinkaan rankkaa rutiinia...

Kun mä pidän itteni kiireisenä - nään kaikkia mahdollisia ystäviä jokaisena päivänä ja keksin kaikkea mukavaa niiden kanssa, mä kestän. Mä olen aina ollut sellanen tyyppi, joka ei tykkää olla yksin tai tekemättä mitään, muuten ahdistun. Jos mua harmittaa tai vaikkei olisi fiilistä lähteä sängynpohjalta, mä lähden ja keksin muuta tekemistä. Mä olen aidosti sairaan onnellinen nähdessäni mun kaverit ja perhettä, mutta sitten kun lopetan juoksemisen paikasta toiseen ja pysähdyn, mua ahdistaa ja itkettää. Vaikka oon täällä onnellinen ja rakastan mun ystäviä, voin silti myöntää ikävöiväni Lyonia ja ihmisiä siellä. Mä sain sielläkin upeita ihmisiä mun elämään. Mulla on ihan mieletön ikävä Ankkua  ja Jadea. Oikeesti noi kaks mimmiä oli mulle niin tärkeitä yli puolen vuoden ajan ja autto mua vaikeissa tilanteissa ja piristi mua ja hengas mun kanssa ja biletti mun kanssa, niin tuntuu oudolta olla ilman niitä.

Ja Fab... Mä oon varmaan tosi kivaa jutteluseuraa kun itken joka kerta meidän puhuessa, mutta en voi sille mitään. Suomessa oon tajunnu, että se oli mulle oikeesti tärkee ja erityinen, se oli niin hyvä ihminen ja kiltti ja ihana. Oon tänään ikävöiny sitä koko päivän (johtuukohan siitä että näin eilen baarissa lähes saman näkösen tyypin, joka tanssi yhtä hyvin kuin Fab?) ja haluaisin tällä hetkellä todella syvästi voittaa lotossa, jotta voisin lentää Ranskaan ees hetkeks tapaan sitä. Mutta no can do, life goes on ja blaa blaa.

No ei se oikeasti ole mikään blaa blaa -juttu. Se on vaan niin mun tuuria. Ja epäreilua.

Mutta enimmikseen mä oon tosi onnellinen. Kai se on normaalia, että on sellaisia fiiliksiä kun on just palannut. Siellä oli kuitenkin mun koti. Mun ystävät, joista tuli mun perhettä. Poika, jonka takia sain perhosia vatsaan joka kerta kun näin sen. Mutta tärkeintä on se, että olen nyt onnellinen ja nautin ystävistäni sekä perheestäni kuitenkaan Lyonia ja sen ihmisiä muistoineen unohtamatta. Sitä paitsi Lyonin reissuun on enää hieman reilu kaksi kuukautta ja nään osan kaikista ihanista ihmisistä!

Men or no men - my blonds will always be with me!! <3

Nyt kun kello on mukavasti viisi, mä lähden nukkumaan ja toivon, että herään jossain vaiheessa, en varmasti jaksa laittaa herätystä. Herättyä mennään äidin kanssa kaupungille ja sitten näen Ennin ja Sofian ja jos jossain vaiheessa näkis Viiviäkin. Ja sunnuntaina nään piiiitkästä aikaa Mariannen. Saanko viettää mun loppuelämän vain ystäviä treffaillen? Ostakaa te muut taloja ja koiria ja tehkää vauvoja.

Viimeiset päivät Lyonissa

Mä saavuin siis keskiviikkona takaisin Suomeen ja ihana siskoni haki mut kentältä ja siitä haettiin suoraan siskonpoika hoidosta ja voi että sitä jäbää oli ikävä <3 Suomessa on ollut ihanaa (ainakin tähän asti, hahah) ja oon ehtinyt nähdä hirveästi ystäviä ja vähän sukulaisiakin. Mun isä ja äitipuoli järjesti mulle tosi ihanat grillibileet lauantaina ja silloin näin suurimman osan kavereista - mutta näistä selitän myöhemmin ja saatte varmaan kuviakin, nyt palaan vielä hetkeksi Lyoniin ja viimeisiin päiviin kavereiden kanssa...

Kaikista paikoista eniten tulee ikävä Rhônen rantaa. Kuinka monet päivät siellä hengailtiin ja istuskeltiin ja otettiin aurinkoa, kuinka monet lenkit, kuinka illat kavereiden kanssa rannalla istuessa, kuinka monet baari-illat jokilaivoilla...

Viimeinen viikko meni ystävien kanssa nauttien ja myöskin perheen lasten kanssa oleillen. Perhe tuli takaisin uuden au pairin kanssa about viikko ennen lähtöäni, niin sain vielä olla lasten kanssa. Mutta se oli tosi vaikeaa, kun periaatteessa me oltiin jo tehty hyvästit ja sitten taas ehdin tottua niiden kanssa elämiseen. Mutta olin niin paljon kavereiden kanssa, etten mä niiden kanssa läheskään päivittäin hengannut, kun uusi au pair oli jo tullut perheeseen. Näytettiin vähän kaupunkia ja koulureittiä ja käytiin myöskin mun vanhalla koululla kirjaamassa uusi auppari sisälle.


Mä vietin aikaani aika paljon Jaden, Meredithin ja Marylandin kanssa, ja oli kiva ehtiä tavata myöskin Mia, joka tuli takaisin Lyoniin. Kun piti sanoa moikat Marylandille ja Meredithille niin tottakai mä pillitin... En malta odottaa marraskuuta, jolloin nään Meredithin ja Jaden! Tietysti myös Mian, mutta sitä menen tapaamaan jo torstaina Helsinkiin.. :p


Perjantaina käytiin vielä kerran juhlimassa baarissa ja vielä maanantaina käytiin mun lemppariterassilla parilla. Ja sovin mun lempparitarjoilijan kanssa treffit ens vuodeks Guodeloupelle :p Hoohoo, sitten piti käydä vielä Cosmon euron kaljoilla. Tiistai meni lähinnä vaan jumittaessa, panikoidessa, pakkaillessa, perheen kanssa ravintolassa syödessä... Näin vielä Jadea ja Miaa ja sitten tapasin myös Fabricen ja itkin kaks tuntia putkeen. En nukkunut tiistaiyönä ollenkaan ja pakkasin kamojani vielä viime minuuteille asti :D


Mutta tässä kuvia mun vikoista päivistä Lyonissa:

Meredith <3 niin kova ikävä!

 

Maryland <3

Sisälämpötila...

Mia <3

Söpöliinit 

Tapaksia

Satu <3

Juho <3

No semisti tuli ikävä näitä kuvia selaillessa... Mutta c'est la vie, mun elämä on nyt täällä - tosin en tiedä yhtään vielä mitä tällä elämälläni teen. Tässä juuri selailen avoimia työpaikkoja muttei nyt hirveen lupaavalta vaikuta... Ensin kuitenkin nautin ystävistä ja perheestä, vielä olis kasa sukulaisia joita pitäs tavata :) Keskiviikkona menen Hyvinkäälle siskon luo kylään ja torstaina sitten Helsinkiin Mialle kylään - laitoin sen tuomaan vähän mun kamoja Lyonista kun ei mahtunut matkalaukkuihin.. :p Kyllä tää tästä, kai mä jotain keksin :)

Viimeinen päivä Lyonissa

Huomenna tähän aikaan mä olen koneessa ja pian Suomessa. Mun sisko tulee mua vastaan. Oon tosi onnellinen palatessani Suomeen. Mutta tosi surullinen palatessani Suomeen. Vime päivät on ollu ihan hirveen kiireisiä enkä ole ehtiny koneella norkoilla, vaikka piti tehdä vielä viimeisten päivien postausta, mutta se jää tehtäväksi Suomessa. Ööööö tänään on siis vika päivä. Mulla on sikana vielä tekemistä, pakkailua ja raivoomista matkalaukkujen kanssa. Mun tilanne on tämä: mulla on kaksi laatikollista kamaa + muutama pussi, jotka pitäisi mahtua mun kahteen matkalaukkuun, jotka on nyt jo täynnä. Yaay! Kyllä tää tästä. Kaveri Mia lähtee ens viikolla Helsinkiin, joten se lupautu ottaan jotakin mukaansa ja sitten jätän Jadelle jotakin, joita sitten haen marraskuussa täältä. Niiiiiiiin outo fiilis. En tiedä mihin suuntaan menisin ja mitä tekisin joten tuntuu että jumitan vaan paikoillani. Näin eilen vikaa kertaa Marylandin - tai siis ainakin vuoteen. Tänään moikkaan vielä Mian ja Jaden ja Quentinin. Niin ja Fabricen nään tunnin päästä... Noh, kai kaikki selviintyy, en tiedä. Nyt on niin sekava fiilis ettei kannata vissiin enää kirjotella :D Laitan vikojen päivien kuvia (joita on paljon!) kun oon palannut kylmään Suomeen - täällä on ollut yli viikon yli 35 asteen päiviä... No mutta, palaan vielä tänne ja sitten pitääkin miettiä blogin tulevaisuutta... Me and Turenki, anyone?! :D

NO REGRETS, JUST LOVE

Ihan näin alkuun, olipas karua tehdä uusi kuvakansio nimeltään "Elokuu 2011". Ensinnäkin, mä olen ollut Ranskassa vuoden. Vuoden. Ja toiseksi, mihin tämä kesä meni?!

Me jäätiin Ankun kanssa tänään Rhônen rannalle istuskeleen matkalla Jadelta (missä oli neitisen synttäri-illanen ja ah ne alkupalat oli jotain niin ihanaa, tonnikalalasagne maailman parasta ja kakku - noh, siinä oli paljon kermavaahtoa ja mansikoita, niin voiko paljoa vikaan mennä?) kotiin ja siinä kun mä makasin nurmikolla, kuunnellen livemusaa joltain jokilaivan kannelta, kattellen tähtiä, ilman mitään kiirrettä mihinkään, parhaan kaverini seurassa ja ilman ollessa vieläkin ihanan lämmin, mietin että tykkään mun elämästä. Tykkään mun elämästä Lyonista. Tuntuu ihan hirveältä miettiä, että joudun jättämään tän kauniin kaupungin, joka on täynnä muistoja. 

Mitä mulle on jäänyt käteen vuoden reissun jälkeen?

Mä olen kokenut Lyonissa vaikka mitä - niin kivoja kuin huonojakin juttuja, kuitenkin eniten niitä kivoja. Mä sain itselleni uuden perheen mun au pair -perheestäni, mä tutustuin uuteen kulttuuriin ja opin uuden kielen. Mä opin ranskalaisten tavoille ja opin kuin opinkin puhumaan ranskaa.

Mä olen saanut himpun lisää itsenäisyyttä ja itsevarmuutta. Olen saanut oppia tuntemaan itseäni paremmin.

Mä olen saanut uusia ystäviä, joista on tullut hirveän tärkeitä ja joita en koskaan unohda. Olen joutunut ja tulen vielä joutumaan tekemään hyvästejä tänä kesänä, ja vaikka tuntuu hirveältä sanoa hyvästit kaikille upeille tyypeille, en silti harmittele mitään. Mielummin olen onnellinen näistä uusista ihmisistä mun elämässä, vaikka ne sattuukin asumaan hieman kauempana kuin mä.

Yksi tärkeä suhde rikkoutui, mutta loppujen lopuksi siitä seurasi jotain hyvääkin. Eikä se suhde rikkoontunut kokonaan. Kun lopulta pääsin asian yli, päätin että se tyyppi tulee aina olemaan mun elämässä mukana, on se kuitenkin niin tärkeä. Ehkä tän kuuluikin mennä näin?

Vuoden aikana mä olen myös saanut käydä Alpeilla, Mont Blancilla, Annecyssa, Disneylandissa ja Milanossa. Samoin olen joutunut pysymään Lyonissa, koska mulla ei ole ollut rahaa tarpeeksi, silti olen saanut ihania kokemuksia mun ystävien kanssa. Ei ole haitannut ostaa muutaman euron viinipulloa ja tanssia aamuviiteen asti. Ei ole haitannut mennä rannalle viidentoista minuutin päähän Lyonista Etelä-Ranskan sijasta.

Olen saanut arpia jalkoihini. Kaikki vasemman jalan 5 arpea on tullut Lyonissa, kun oon kaatunut pari kertaa. Joudun todellakin muistamaan Lyonin aina, ei ole arvet ainakaan vielä yhtään vaalentuneet...

Olen saanut tutustua, pettyä, ihastua, pussailla ja riidellä kaikkien Lyonin tyhmien miesten kanssa :D No ei ne oikeasti kaikki ole tyhmiä. Joskus huhti-toukokuussa kokeilin seurustella erään tyypin kanssa, mutta eipä se loppujen lopuksi onnistunutkaan monien, monien mutkien kautta. Mutta en mä sitäkään juttua kadu tai harmittele, ja jos ei muuta, niin opin lisää uutta suhteista ja itsestäni ja siitä mitä mä ansaitsen. Niin ja saan kiittää Thickoa mun ranskan kehittymisestä :D

Kaikista ystävistä ja miekkosista päästään siihen, että en ole saanut oppia pelkästään ranskalaisesta kulttuurista, vaan myös monesta muustakin maasta. Lyonissa on niin paljon kansainvälistä porukkaa, monista maista muuttaneita ihmisiä, niin oon oppinut ihan hirmusesti kaikkea. On ollut ihanaa kuulla asioita Venezuelasta, oppia espanjan alkeita kavereilta, kuulla minkälaista New Yorkissa oikeasti on, kuunnella wolofia ja sanoa "tokho tokho" jos joku yskii, onnitella jotakuta Etelä-Sudanin itsenäistymisestä ja ihan vaan kuunnella juttuja Oulusta :D

Vaikka olen saanut kokea vaikka mitä ihanaa, tietysti tässä reissuun lähtemisessä on ollut myös varjopuolensa. Ikävä kotiin. Vaikka mulla ei ole ollut kovin suurta koti-ikävää, aina välillä silti jää miettimään perhettä ja kavereita. Kaikista eniten mua harmittaa mun siskonpoikien juttujen missaaminen. Lapset kasvaa niin äkkiä ja kun kuulee toisen sanoneen "Onko Lotta jäänyt kesään?" ja toisen kysyvän Skypessä "Missä sä oot?", ei voi kun toivoa niiden vielä muistavan mut kun tulen takaisin. Olen joutunut missaamaan kavereiden synttäreitä, muuttoja, tupareita, koirien hankkimisia. Sukulaisten synttäreitä ja rippijuhlia. Toivon vaan, että kaikki ymmärtää, että tarvitsin tätä vuotta itselleni. Ja että saan myöhemmin yksityiset tuparit ja koiran katsomiset. Ja että otatte mut takaisin.

Ja etten vaan lopettaisi tätä itkemistä (miksköhän oon tällänen nössö?) ja ettei tulisi nyt haukuttua kaikkia Lyonin miehiä tyhmiksi, niin olen löytänyt yhden ihanan. Ja tää on todella surullisen, kuuluisan tyypillistä; tottakai tapaan hänet nyt. Mutta en sano nyt tapahtuneesta muuta, en halua jinxata tätä. Toisaalta taas, mitäs tässä on tehtävissä, sillä mä lähden kuitenkin 20 päivän päästä? Eipä siinä kai muuta kuin on doit juste profiter avant je pars. Sitä yritetään toisillemme hokea, mutta kun... 

Kaiken kaikkiaan käteen on jäänyt ihan huimasti asioita ja vuosi on ollut yksi elämäni parhaista ja tuun muistamaan tän kaiken aina.

Au pair -infoa

Vielä hieman infoa au paireudesta, niille joita homma kiinnostaa. Näistä asioista on eniten kyselty, mutta jos tulee lisää kysymyksiä mieleen niin kyselkää ihmeessä kommenttiboksissa!


Tässä on au pairin määritelmä Wikipedian mukaan:

"Au pair tarkoittaa henkilöä, joka asuu ulkomailla perheessä hoitaen perheen lapsia ja tehden kotitöitä. Ammattinimikkeen pohjana on ranskankielinen ilmaisu au pair, jossa pääsana pair tarkoittaa toiminnaltaan ja sosiaaliselta asemaltaan samantapaista. Näin au pairina työskentely tarkoittaa alun perin työn vaihtamista samanarvoisina pidettyihin asioihin, majoitukseen ja ravintoon, myös ilman palkkaa. 

Au pairin edut vaihtelevat riippuen siitä, millaista työsuoritusta häneltä odotetaan. Hänellä on yleensä oma huone, hän ruokailee perheen kanssa ja lisäksi hän saa taskurahaa ja mahdollisesti muita työn kautta tulevia etuja esimerkiksi auton käyttöönsä. Au pairit ovat tyypillisesti nuoria naisia. Au pairiksi voi lähteä aikaisintaan 17–18-vuotiaana, yläikäraja liikkuu 25:n ja 30:n ikävuoden välillä. Au paireiksi lähteviltä odotetaan kattavaa lastenhoitokokemusta, usein vaaditaan suosituksia kahdesta eri perheestä (ei sukulaisia).
Au paireilta voidaan myös vaatia tai toivoa savuttomuutta, ajokorttia tai naimattomuutta. Au pairiksi voi hakeutua lehti-ilmoituksen perusteella, Internetin tai työvoimatoimistojen kautta. Organisoitua au pair -välitystä hoitavat esimerkiksi Allianssin nuorisovaihto, EF ja Nordic Nannies."

Minäkin olin siis au pair vaikkakin suomalaisessa perheessä ;)


Au pairin ja perheen välinen sopimus


Muistakaa, että perheitä on erilaisia, ja kaikilla on näin ollen omat sääntönsä ja sopimuksensa au pairien kanssa. Säännöt ja sopimukset vaihtelee jokaisen perheen mukaan, koska perheitä on erilaisia. Asioihin vaikuttaa myös tapa, jolla perheeseen on tultu; organisaation vai muun kautta? Mä olen tullut perheeseen tutun tutun kautta - niin ja hyvän tuurin. Mulla myöskään ei ollut niin sanottuja suosituksia, mutta au pair -äitini sattui tuntemaan pari tuttuani, ja oli saanut hyvät suositukset heiltä.
Minun ja perheen välillä on sopimus, mutta se on lähinnä vain muodon vuoksi tehty, mutta sellainen on hyvä tehdä kuitenkin kaiken varalta. Kaverini on au pairina myös tutun tutun perheessä ja sopimusta ei tehty kun oltiin kuitenkin "tuttuja", ja nyt kaverini ei oikein tiedäkään paljon häneltä vaaditaan töitä. Olemalla sosiaalinen ja rohkea puhumaan mahdollisista ongelmista sekä säännöistä, pääsee kaikista helpoimmalla eikä väärinymmärryksiä tule.
Mutta yleisesti mun sopimuksessa oli muistaakseni työtunteja viikkoon 30, ainakin yksi vapaapäivä viikossa ja mahdollisten ylitöiden (useasti pitkään iltaan tai koko viikonloppuja esimerkiksi) korvataan sitten muilla vapailla.

Taskuraha ja muut mahdolliset edut


Au pair siis elää perheessä omassa huoneessaan ilmaiseksi sekä syö ilmaiseksi. Au pair ei saa palkkaa, vaan taskurahaa, joka oli sovittu etukäteen sekä ilmoitettu myös sopimukseen. Sopimukseen myös kerrattiin, että saan käyttööni puhelimen sekä netin, tarvittavat ranskan kurssit (sopimassa määrin) sekä perhe maksaa julkisten käytöt.
Mulla ei ole ajokorttia, joten autoa en täällä ajanut; tosin käytimme autoa muutenkin niin harvoin koska julkiset kulkevat niin hyvin. Mun perheeni maksoi siis mun kortin, jota käytän kulkiessani julkisilla. Jotkut perheet eivät tätä maksa kavereilleni, jotka ovat au paireina, mutta mun työhön kuuluu kulkea noilla päivässä noin neljä tuntia, koska vien ja haen lapsia koulun/koulusta, joten tuo on aika yleinen tässä tapauksessa.
Yleensä myös au pair ottaa kyseisen maan kielen kursseja, mutta tämäkin on tosi yksilöistä. Au pair -perheeni maksoi neljä kuukautta kouluani, mä itse maksoin kaksi kuukautta. Koulu oli nimeltään Ecole Interculturelle de Francais pour Etrangers (EIFE) ja maksoi kuukaudelta au pairille 224 euroa. Mutta esimerkiksi kaverini maksaa koulunsa itse kun taas toisen perhe maksaa kaikki kurssit, joten nää on ihan perhekohtaisia ja näistä on hyvä sopia etukäteen. Mä suosittelen todella lämpimästi kielen opiskelua - on se sitten mitä tahansa. Siitä on sikana hyötyä ja siellä tapaat mahdollisesti muita au paireja tai muuten samantyyppisiä ihmisiä. Mä olin niin kotonani tuolla koulussa, kun siellä on ihan hirveästi kansalaisuuksia, kaikki on avoimia ja sosiaalisia, kansainvälisiä ja kaikilla on erilaisia tarinoita miten ovat esimerkiksi tänne Lyoniin päätyneet. Parhaita tarinoita on tietty rakkaustarinat :D


Matkustus, passi, viisumi


Mun mielestä on yleistä, että au pairin perhe maksaa lennot sekä kohdemaahan että takaisin au pairin kotimaahan. Ja näin on meilläkin eli perhe maksoi lennot tänne tultaessa ja au pair -äidin kanssa varailtiin lentoja takaisin Suomeen. Niin ja takaisin Lyoniin :p
Schengen-alueen kansalaiset saavat matkustaa k.o. alueella miten lystää, joten mun ei tarvinnut huolehtia muusta kun, että passini olisi voimassa (toimii siis mun ainoina henkkareina). Mun passi oli menossa vanhaksi kesäkuussa 2011, joten hoidin asian ennen kuin tänne lähdin; paljon helpompi hoitaa asia suomeksi ja omalla poliisiasemallaan. Passi maksaa noin 50 euroa.
Viisumiasiaan en osaa oikein sanoa mitään, mitä nyt olen Schengen/EU:n ulkopuolelta tulleilta kavereilta tästä kuullut. Mutta, jos tulet EU:n ulkopuolelta tai lähdet EU:n ulkopuolelle, niin sinun tulee hoitaa itsellesi sopiva viisumi, ja tämän hoitaminen kannattaa aloittaa ajoissa. Mun kaikilla kavereilla, jotka olivat EU:n ulkopuolelta, oli student visa.

Terveydenhuolto ja vakuutukset


Mä hain KELA:n sivuilta eurooppalaista sairaanhoitokorttia, joka mahdollistaa julkisen sairaanhoidon, jos sairastun äkillisesti tai joudun onnettomuuteen. Enpä ole tarvinnut, mutta ihan hyvä olla. Kortti oli ilmainen, hankittiin nettipankkitunnuksin ja tuli postissa kahdessa viikossa. Tällainen kannattaa muutenkin omistaa jos reissaa paljon Euroopassa :)
Mulla ei ole ollut tarvetta käydä lääkärissä - no okei, valehtelen hieman koska tammikuussa ennen Milanon matkaa ja joskus huhti/toukokuussa olin aika pahastikkin kipeä, mutta lääkärille pääsy/meno on jotenkin.. tyhmää täällä. Täällä pitää soittaa jollekin randomille lääkärille, jos ei satu jo olemaan "omaa" lääkäriä mitä mulla ei tietenkään ollut. Mä sain au pair -äidiltäni listan numeroista, joihin sitten aloin soitella. Jotkut sanoivat ettei ole tilaa/aikaa, jotkut sanoivat suoraan etteivät ota potilaita jotka eivät puhu kovin hyvin ranskaa, jotkut eivät ota kuin oman kaupunginosansa asukkaita ja loput ei sitten vaan vastannut... Mä sitten loppujen lopuksi parannuin, mutta varmasti helpommalla olisin päässyt jos olisin tehnyt enemmän töitä lääkäriin päästäkseni.
Mulla on myös otettu tälle vuodelle erikseen matkavakuutus, joka on tietenkin aina hyvä juttu.


Avoin ja positiivinen asenne


Aina uuteen maahan lähtiessä ja uuteen kulttuuriin lähtiessä pitää muistaa, että jokainen maa, kulttuuri ja ihminen on erilainen. Avoimella asenteella pääsee pitkälle kun on valmis tutustumaan erilaisiin ja ehkä hieman outoihinkin tapoihin. Jos vastaan tulee mitä tahansa ongelmia, kannattaa ensin yrittää ajatella positiivisesti ennen kun heittää hanskat tiskiin. On mullakin täällä tullut pieniä vastoinkäymisiä tai tilanteita, jotka hoidetaan täällä oudosti tai ilman minkäänlaista logiikkaa (okei näitä on tullut monia :D) tai tilanteita, joissa en aluksi tajua mitään. Mutta kun jaksaa yrittää ja hymyillä niin kyllä se siitä. 
Mun mielestä on todella tärkeää, että au pair -perheen kanssa pystyy keskustelemaan avoimesti. Monilta ongelmilta ja väärinymmärryksiltä (varsinkin jos menet perheeseen jossa puhut hieman vieraampaa kieltä) säästyy kun vaan viittii avata suunsa ja kysyä tai sanoa. Mä oon tosi onnekas kun mä olen pystynyt puhumaan au pair -äidilleni avoimesti ja myöskin asioista, jotka ei liity au pairiuteen sitten ollenkaan. Koen että se ei ole vaan mun hostmum, vaan myös tosi tärkeä henkilö mulle, jolta olen saanut hirveästi tukea ja elämänneuvoja, mitkä tuun luultavasti muistamaan aina.


Mulle au pairina olo on ollut pelkästään positiivinen kokemus, jonka tulen aina muistamaan. Kirjoitan ehkä vielä myöhemmin postauksen siitä, mitä onkaan jäänyt käteen vuoden kokemuksen jälkeen :)


Toivottavasti näistä oli jotain apua jollekin :) Multa saa aina tulla kyselemään näistä asioita, jos jostain haluaa tietää tai joku asia mietityttää :)

kuvat weheartit.com

Shit

Eilen alkoi viimeinen viikko lasten kanssa. Surullista? Kivaa? Outoa? Ihanaa? Hirveää? En mä tiedä, mutta mulla tulee noita söpöläisiä ikävä ja en halua, että tämä loppuu.

Ps. Alla paljon kuvia viime viikonlopusta :)


Mua itkettää. 

Back to the reality

Mä hehkutan aurinkoisilla päivillä puistoissa ja rannoilla, yöelämästä ja tanssimisesta, kavereista ja täysillä elämisestä. Mutta mites se lastenhoito, mitä kuitenkin teen täällä kaikista eniten? Lähiaikoina on tullut muutama kysymys au paireiksi lähtijöiltä, että mitä mun työhön kuuluu ja kuinka paljon viikossa olen "töissä" niin tehdäänpä tästä oma postauksensa.

Mä olin sunnuntaihin asti yksin lasten kanssa torstaiaamusta lähtien ja nyt voinkin piiitkästä aikaa kertoa siitä meidän normaalista arjesta :) Mä olen tehnyt yhden postauksen, jossa kerron aikataulusta aika tarkasti ja siihen pääset klikkaamalla tästä.
Tuohon postaukseen erona nyt on vain se, että mä en enää opiskele koulussa. Välillä kun heräsi aamulla kuudelta, teki aamupalat, hoputti lapsia pukemaan, matkusti noin kaksi tuntia julkisilla, opiskeli kolme tuntia, siivoili hieman kotia ja sitten kun pitikin jo lähteä hakemaan lapsia, välillä hieman väsytti. Sitten taas kahden tunnin istumiset metroissa ja bussissa, välipalaa lapsille, läksyen teko ja yleistä leikkimistä ja hengailua. Mutta koskaan en ole kokenut arkea mitenkään raskaaksi, koska lasten kanssa on yleisesti todella helppoa ja joskus koulun jälkeen vaan rentouduin joten periaatteessa lasten koulussaoloaika oli mun vapaa-aikaa :)

Tällä kertaa arkeen on kuulunut koulua ja läksyjä ja ärsyttäviä esitelmiä, leikkimistä nukkekodilla ja Bionicle-monstereilla, Risto Räppääjä -elokuvia (itkin Polkupyörävarkaassa...), tortilloja, lättyjä, kellon ja tavuttamisen harjottelua, siivoomista ja shoppailuja; käytiin Part-Dieun ostoskeskuksessa hakemassa kesäjuttuja; pallopelejä ja leija - ja tietysti niitä piti sitten heti testailla :)

Nyt tosiaan mun päivät on todella rentoja ja mietinkin tässä että pitäisikö alkaa harrastamaan jotain? :D Mä aion jatkaa itsenäisesti opiskelua mutta eihän se ole sama, varsinkin kun mä en ole mikään maailman suurimman itsekurin omistaja... Mutta nyt päivät menee tosi lunkisti ja lasten ollessa koulussa mä saatan nukkua lisää, siivoilla, lenkkeillä ja enimmäkseen nähdä kavereita. Sellasta normaalia.

Takaisin tuohon yksin lasten kanssa oloon.. Vaikka arki on periaatteessa samanlaista äidin ollessa kotonakin, on tämä silti rankempaa. Lapset on siis helppoja ja suloisia, mutta on se erilainen vastuu olla ihan yksikseen ja hoitaa koulujutut hyvin ja keksiä tekemistä ja tehdä aamupalat, lounaat ja iltaruuat. Sitten tuo poika oli eilen vielä kipeä niin on ihan erilaista kun pitää katsoa koko ajan toisen perään, että kaikki on hyvin eikä tiedä miten on tottunut saamaan lääkettä ja tällaisia perus asioita. Mutta nyt on poika parempi :)

Yleisesti viikonloppuisin mä nään paljon kavereita, joten viikonloput ovat mulle tosi rentoja. Tottakai jos perheellä tai äidillä on menoa, ne on tärkeimmät, mutta tämäkin viikonloppu lasten kanssa oli aikas harvinainen :) Perheen äiti haluaa, että mulla on omakin elämä ja arvostan sitä tosi paljon. Ensi viikonloppunakin olen pelkästään perheen kanssa mutta missä - siitä tulossa myöhemmin :p

Joku multa kysyi kommentissaan, että miten mun ulkona käyminen otetaan tässä perheessä, mutta niin kuin sanoin, perheen äiti haluaa että elän omaa elämääni siitä nauttien. Muistan alkuajoilta kun en vielä tuntenut kovinkaan monia ihmisiä enkä käynyt ulkona niin aupair-äitini oli jo huolissaan enkö pääse ulkona käymään. Nyt se on sitten niin päin että jos olen perjantai- tai lauantai-iltana kotona niin ihmetellään... :D Mutta mun tapana on kuitenkin aina kysyä tai vähintään ilmoittaa että olen ulos lähdössä - aupairina täällä kuitenkin ollaan, joten lasten kanssa olo on ensisijaista. Mutta joka kerta kun kysyn, aupair-äitini antaa hölmön ilmeen ja sanoo "No mikset saisi" tai "No miksi kysyt tuollaista". Viikolla en yleisesti ulkona käy, toki voisin, mutta se sitten kostautuu seuraavana päivänä - kuudelta on kuitenkin herättävä. Toki sitä on lähdetty yksille mitkä on sitten venähtäneet aamuun asti, mutta näin on käynyt ehkä kerran tai kaksi ja seuraava päivä on ollut aikas kamala...

Mun mielestä on mielettömän vaikea sanoa, miten mä olen töissä tai monta viikkotuntia mulla on, koska periaatteessa mähän en työskentele kun lapset on koulussa. Keskiviikkoisin koulupäivä on lyhyempi ja tällöin teen lounasta ja vien tyttöä balettiin ja poikaa futikseen, joten se on aikalailla ainut päivä josta voin sanoa "olevani töissä" koko päivän - vaikka sekin tuntuu hölmöltä. Iltaisin saatan leikkiä tai hengailla lasten kanssa, mutten koe sitä mitenkään työksi. Koska mä tunnen että asun täällä, että kuulun tähän perheeseen joten se on ihan normaalia, että vietän iltaa kotona tän perheen kanssa. Tästä perheestä on tullut mielettömän rakas mulle. Ja mulle tulee sitä tosi kova ikävä. 

P.s. Tästä postauksesta olisi tullut liian pitkä, jos olisin listannut tähän au paireuden sääntöjä ja sopimuksia, joten teen toisen enemmän faktatietoja sisältävän postauksen - tietysti mun ja mun kavereiden, jotka ovat myös täällä au paireina, näkökulmasta :)