"No miltä tuntuu olla takasin kotona?"

Mä en oikein tiedä miten muotoilisin vastauksen tohon kysymykseen, jonka jokainen tapaamani ihminen multa kysyy ja jonka kuulen joka päivä. Kivalta. Hyvältä. Vähän oudolta, mutta hyvältä. Haikeelta. Surulliselta. Onnelliselta. En mä tiedä.

On ollut ihanaa nähdä ystäviä ja perhettä. Oon nähnyt ihan hirveästi ystäviä lyhyen ajan aikana. Mun isä ja äitipuoli järjesti mulle pienet home coming -bileet, joihin pääsi tosi moni mun kavereista. Oon treffannut mun ihania tyttöjä, nähnyt sukulaisia, ollut yökylässä siskolla, käynyt katsomassa toista siskoa sairaalassa, nähnyt niiden lapsia, käynyt juhlimassa, ollut kotona, ollut iskällä, tavannut M:n, käynyt Helsingissä näkemässä Miaa ja myös Tampereella Sirjan kemuissa.

Oon myös saanut jotain järkevääkin aikaiseksi; oon hakenut kouluihin ja etsinyt töitä, käynyt Kelassa ja työkkärissä. Vaikka on kivaa nähdä kavereita ja nukkua yli kahteentoista, haluaisin jo päästä eteenpäin. Haluan löytää minkä tahansa työn, jotta voin taas marraskuussa lähteä Lyoniin ja käydä Pariisissa. Haluan jo päästä kouluun, mulla tosiaan alkaa nyt kolmas välivuosi enkä kestä enää :D Toivotaan että jostain tärppäisi. Sekin auttaisi kotiutumiseen, että täällä olis oikeasti jotakin mulle :)

Mä olen vähän sellanen, että jos tiedän vähääkään olevani surullinen tai ahdistunut, teen suunnitelmia ja sovin kaikenlaista kavereiden kanssa. En jää yksin kotiin jumittamaan vaan nään kaverin, menen kahville tai elokuviin, lähden ulos vaikkei tekisikään mieli, käyn lenkillä tai jotakin muuta. Enkä nyt tarkoita, että olen nähnyt mun kavereita vaan koska mua jotenkin ahdistaa tai surettaa. Oon nähnyt niitä, koska mulla on ollut mun kavereita ja perhettä ikävä, ne on mulle tärkeitä ja niiden kanssa on ihanaa. Mutta sitten kun ei ole sovittuna mitään enkä ole lähdössä minnekään ja olen vaan kotona ja pysähdyn, niin se iskee. En haluais sanoa tätä "ääneen", mutta ollessa yksin, kotona, mun olo tuntuu niin tyhjältä ettei oo koskaan tuntunut.

Mulla on ikävä Lyonia. Mun kavereita siellä. Ankkua, on niin outoa olla ilman Ankkua. Jadea, mun ihanaa ystävää. Mia, Meredith, Maryland, Andrea, kaikki ihanat tyypit. Rhône, Vieux Lyon, Part-Dieu, Barrio, Ayers Rock, Croix-Rousse, Parc de la Tête D'or...

Mulla on ikävä sitä, että mihin tahansa meni, aina tapahtui jotakin ja tapasi uusia ihmisiä. Ei ollut huolta, ei ollut stressiä. Mulla on ikävä kaikkia seikkailuja Ankun kanssa, hengailuja Jaden kanssa, ranskan oppitunteja tyttöjen kanssa, monen monia lounaita koulukavereiden kanssa, tanssimista Ankun kanssa. Mulla on ikävä mun lapsosia, joiden kanssa vietin niin paljon aikaa. Niistä tuli osa mun perhettä, ne oli kuin mun sisarukset, joiden kanssa leikittiin ja naurettiin ja joskus kinattiinkin. Juoruilin hetki sitten hetken Mian kanssa, ja voin myöntää, että mulla on ikävä myös Lyonin miestarjontaa hahah :D

Mutta tää ei tunnu yhtään reilulta mun kavereita ja perhettä kohtaan, koska oikeesti tykkään myös olla täällä ja rakastan mun kavereita ja perhettä enkä haluis olla ilman niitä. Siks mietin kauan että kirjotanko ees tätä, mutta luulen kaikkien ymmärtävän, että tällanenkin fiilis oli joskus tulossa. Että vaikka oon onnellinen ollessani taas täällä, rakensin kuitenkin kodin myös Lyoniin. Ja joskus tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikeelta ja haikeelta miettiä, että se toinen koti vaan jäi sinne.

Mutta Lyon ei ole toisella puolella maapalloa, vaan loppujen lopuksi ihan lähellä, ja pääsen sinne periaatteessa useinkin käymään. Ja mähän olen menossa marraskuussa sinne (tosin en vielä tiedä kuinka pitkäksi aikaa, riippunee mahdollisesta työstä...) joten ehkä pyyhin jo nää kyyneleet, mietin asiaa positiivisesti ja lopetan Beyoncén lällybiisien kuuntelemisen... Ja jatkan treffien, kahvittelujen ja juhlimisten suunnittelua ystävieni kanssa enkä jää paikoilleni :)

Elämä helpottaa hetkessä kun muistaa kuinka upeita ihmisiä mun elämässä on, mun lähellä. Ja ne jotka on kauempana, pysyy mun elämässä jos niiden eteen tekee töitä :)

Niin, nyt tiedätte mitä tarkotan jos vastaan kysymykseen "Ihan hyvältä". 

So happy, so sad

Mä tein jo pidemmän postauksen takaisin tulosta, mutta siitä puuttuu muutamat kuvat ja en jaksa keskittyä nyt niihin, joten kerronpa pikakuulumiset parin viikon Suomessa olemisen jälkeen :)

Mä ehdin tavata jo muutamaa ystävää ja hengailla mun perheen kanssa ennen viime lauantaita kun mun isä ja äitipuoli järjesti mulle aivan sairaan ihanat grillibileet. Lähes kaikki ystävät ja myös sukulaisiakin pääsi paikalle, oli mielettömän kaunis ilma, oli ihanaa nähdä mun kavereita ja iskä ja äitipuoli oli tehnyt ihan mielettömän hyvää ruokaa. En tiedä miten voisin kiittää juhlista tarpeeksi <3


Oon ollut mielettömän paljon kavereiden kanssa ja käynyt pari kertaa ulkona ja viettänyt yökyliä Essin, Ellan sekä mun siskon kanssa. Kai sitä tajuaa takaisin tullessaan kuinka ihmisiä oikeasti oli ikävä...

Lähdin keskiviikkona Hyvinkäälle siskon luo ja oli ihanaa tehdä ruokaa yhdessä ja vaan olla Jennan, sen pojan Vilin (kuvassa, grillibileissä meni vähän lujaa...) ja toisen siskon tytön kanssa. Tosin en ehkä halua koskaan nukkua enää Vilin kanssa samassa sängyssä... En tajua miten parin metrin sängyssä toi rääpäle voi viedä kaiken tilan?!

Äijäkuva

Torstaina jatkoin matkaa Helsinkiin ja oh my en muistanut kuinka kaunis Helsinkikin osaa olla. Oli ihanaa nähdä Mia ja heti tuli vähän Lyon-fiiliksiä :) Käytiin kahvilla, shoppailtiin ja tehtiin ruokaa, ja loppuillasta lähdettiin ranskalaispoikien kanssa ulos ja oli ihanaaaa puhua ranskaa pitkästä aikaa. Törmättiin muihinkin ranskalaismiehiin ja tuli ihan Lyonin baari-illat mieleen kun puhutaan vähän suomea ja muuten ranskaa. Ja se oli niin hauskaa kun meijän ranskalaismiehet jutteli tyttöjen kanssa ja oltiin vieressä ja voitiin arvostella niitä niiden vieressä ranskaksi. Ei me olla ilkeitä hoohoo. Poistuttiin vaan harvoin tanssilattialta ja muutenkin ilta oli tosi hauska. Mäkkärin (ja jätkien ihmettely siitä, että miten suomalaiset on niin kännisiä ja törkeitä vaikka ovat vain tilaamassa ruokaa) kautta kotiin vaikka sainkin ehdotuksen hostellin hyvistä sängyistä ja nyt selkä jumissa mietin, että olisi se sänky varmaan ollut mukavampi kun Mian ilmapatja... :D

Perjantaina tapasin vielä Ellua ja pikaisesti myös Jenniä ja oli ihanaa juoruta <3 Käytiin kaikki tuttavat ja ei niin tutut läpi; kuka oli ottanut lainan ja ostanut asunnon/talon, kuka ottanut koiran ja kuka odotti lasta... Koska se mun prinssi tulee ja ostaa mulle koiran?! Oikeesti mua vaan ahdistaa, tarviiko mun aikuistua? En haluuuu.

Oon ihan poikki ja haukottelin jo kahdeksan aikoihin ja mitä hittoa - kello on puoli viisi?! Hyvä unirytmi ja silleen. Mutta eipä mulla ole mitään aikataulua tai kiirettä tai rutiinia kuitenkaan :D Mun äiti kysyi tänään, että onko kivaa palata tähän kodin rutiiniin tai jotakin muuta sellaista. Anteeks mutta mihin rutiiniin? :D En tee mitään, yritän etsiä töitä, yritän etsiä mielenkiintosta koulua, hengaan kavereiden kanssa. En nää tossa hirveesti mitään kovinkaan rankkaa rutiinia...

Kun mä pidän itteni kiireisenä - nään kaikkia mahdollisia ystäviä jokaisena päivänä ja keksin kaikkea mukavaa niiden kanssa, mä kestän. Mä olen aina ollut sellanen tyyppi, joka ei tykkää olla yksin tai tekemättä mitään, muuten ahdistun. Jos mua harmittaa tai vaikkei olisi fiilistä lähteä sängynpohjalta, mä lähden ja keksin muuta tekemistä. Mä olen aidosti sairaan onnellinen nähdessäni mun kaverit ja perhettä, mutta sitten kun lopetan juoksemisen paikasta toiseen ja pysähdyn, mua ahdistaa ja itkettää. Vaikka oon täällä onnellinen ja rakastan mun ystäviä, voin silti myöntää ikävöiväni Lyonia ja ihmisiä siellä. Mä sain sielläkin upeita ihmisiä mun elämään. Mulla on ihan mieletön ikävä Ankkua  ja Jadea. Oikeesti noi kaks mimmiä oli mulle niin tärkeitä yli puolen vuoden ajan ja autto mua vaikeissa tilanteissa ja piristi mua ja hengas mun kanssa ja biletti mun kanssa, niin tuntuu oudolta olla ilman niitä.

Ja Fab... Mä oon varmaan tosi kivaa jutteluseuraa kun itken joka kerta meidän puhuessa, mutta en voi sille mitään. Suomessa oon tajunnu, että se oli mulle oikeesti tärkee ja erityinen, se oli niin hyvä ihminen ja kiltti ja ihana. Oon tänään ikävöiny sitä koko päivän (johtuukohan siitä että näin eilen baarissa lähes saman näkösen tyypin, joka tanssi yhtä hyvin kuin Fab?) ja haluaisin tällä hetkellä todella syvästi voittaa lotossa, jotta voisin lentää Ranskaan ees hetkeks tapaan sitä. Mutta no can do, life goes on ja blaa blaa.

No ei se oikeasti ole mikään blaa blaa -juttu. Se on vaan niin mun tuuria. Ja epäreilua.

Mutta enimmikseen mä oon tosi onnellinen. Kai se on normaalia, että on sellaisia fiiliksiä kun on just palannut. Siellä oli kuitenkin mun koti. Mun ystävät, joista tuli mun perhettä. Poika, jonka takia sain perhosia vatsaan joka kerta kun näin sen. Mutta tärkeintä on se, että olen nyt onnellinen ja nautin ystävistäni sekä perheestäni kuitenkaan Lyonia ja sen ihmisiä muistoineen unohtamatta. Sitä paitsi Lyonin reissuun on enää hieman reilu kaksi kuukautta ja nään osan kaikista ihanista ihmisistä!

Men or no men - my blonds will always be with me!! <3

Nyt kun kello on mukavasti viisi, mä lähden nukkumaan ja toivon, että herään jossain vaiheessa, en varmasti jaksa laittaa herätystä. Herättyä mennään äidin kanssa kaupungille ja sitten näen Ennin ja Sofian ja jos jossain vaiheessa näkis Viiviäkin. Ja sunnuntaina nään piiiitkästä aikaa Mariannen. Saanko viettää mun loppuelämän vain ystäviä treffaillen? Ostakaa te muut taloja ja koiria ja tehkää vauvoja.

Viimeinen päivä Lyonissa

Huomenna tähän aikaan mä olen koneessa ja pian Suomessa. Mun sisko tulee mua vastaan. Oon tosi onnellinen palatessani Suomeen. Mutta tosi surullinen palatessani Suomeen. Vime päivät on ollu ihan hirveen kiireisiä enkä ole ehtiny koneella norkoilla, vaikka piti tehdä vielä viimeisten päivien postausta, mutta se jää tehtäväksi Suomessa. Ööööö tänään on siis vika päivä. Mulla on sikana vielä tekemistä, pakkailua ja raivoomista matkalaukkujen kanssa. Mun tilanne on tämä: mulla on kaksi laatikollista kamaa + muutama pussi, jotka pitäisi mahtua mun kahteen matkalaukkuun, jotka on nyt jo täynnä. Yaay! Kyllä tää tästä. Kaveri Mia lähtee ens viikolla Helsinkiin, joten se lupautu ottaan jotakin mukaansa ja sitten jätän Jadelle jotakin, joita sitten haen marraskuussa täältä. Niiiiiiiin outo fiilis. En tiedä mihin suuntaan menisin ja mitä tekisin joten tuntuu että jumitan vaan paikoillani. Näin eilen vikaa kertaa Marylandin - tai siis ainakin vuoteen. Tänään moikkaan vielä Mian ja Jaden ja Quentinin. Niin ja Fabricen nään tunnin päästä... Noh, kai kaikki selviintyy, en tiedä. Nyt on niin sekava fiilis ettei kannata vissiin enää kirjotella :D Laitan vikojen päivien kuvia (joita on paljon!) kun oon palannut kylmään Suomeen - täällä on ollut yli viikon yli 35 asteen päiviä... No mutta, palaan vielä tänne ja sitten pitääkin miettiä blogin tulevaisuutta... Me and Turenki, anyone?! :D

NO REGRETS, JUST LOVE

Ihan näin alkuun, olipas karua tehdä uusi kuvakansio nimeltään "Elokuu 2011". Ensinnäkin, mä olen ollut Ranskassa vuoden. Vuoden. Ja toiseksi, mihin tämä kesä meni?!

Me jäätiin Ankun kanssa tänään Rhônen rannalle istuskeleen matkalla Jadelta (missä oli neitisen synttäri-illanen ja ah ne alkupalat oli jotain niin ihanaa, tonnikalalasagne maailman parasta ja kakku - noh, siinä oli paljon kermavaahtoa ja mansikoita, niin voiko paljoa vikaan mennä?) kotiin ja siinä kun mä makasin nurmikolla, kuunnellen livemusaa joltain jokilaivan kannelta, kattellen tähtiä, ilman mitään kiirrettä mihinkään, parhaan kaverini seurassa ja ilman ollessa vieläkin ihanan lämmin, mietin että tykkään mun elämästä. Tykkään mun elämästä Lyonista. Tuntuu ihan hirveältä miettiä, että joudun jättämään tän kauniin kaupungin, joka on täynnä muistoja. 

Mitä mulle on jäänyt käteen vuoden reissun jälkeen?

Mä olen kokenut Lyonissa vaikka mitä - niin kivoja kuin huonojakin juttuja, kuitenkin eniten niitä kivoja. Mä sain itselleni uuden perheen mun au pair -perheestäni, mä tutustuin uuteen kulttuuriin ja opin uuden kielen. Mä opin ranskalaisten tavoille ja opin kuin opinkin puhumaan ranskaa.

Mä olen saanut himpun lisää itsenäisyyttä ja itsevarmuutta. Olen saanut oppia tuntemaan itseäni paremmin.

Mä olen saanut uusia ystäviä, joista on tullut hirveän tärkeitä ja joita en koskaan unohda. Olen joutunut ja tulen vielä joutumaan tekemään hyvästejä tänä kesänä, ja vaikka tuntuu hirveältä sanoa hyvästit kaikille upeille tyypeille, en silti harmittele mitään. Mielummin olen onnellinen näistä uusista ihmisistä mun elämässä, vaikka ne sattuukin asumaan hieman kauempana kuin mä.

Yksi tärkeä suhde rikkoutui, mutta loppujen lopuksi siitä seurasi jotain hyvääkin. Eikä se suhde rikkoontunut kokonaan. Kun lopulta pääsin asian yli, päätin että se tyyppi tulee aina olemaan mun elämässä mukana, on se kuitenkin niin tärkeä. Ehkä tän kuuluikin mennä näin?

Vuoden aikana mä olen myös saanut käydä Alpeilla, Mont Blancilla, Annecyssa, Disneylandissa ja Milanossa. Samoin olen joutunut pysymään Lyonissa, koska mulla ei ole ollut rahaa tarpeeksi, silti olen saanut ihania kokemuksia mun ystävien kanssa. Ei ole haitannut ostaa muutaman euron viinipulloa ja tanssia aamuviiteen asti. Ei ole haitannut mennä rannalle viidentoista minuutin päähän Lyonista Etelä-Ranskan sijasta.

Olen saanut arpia jalkoihini. Kaikki vasemman jalan 5 arpea on tullut Lyonissa, kun oon kaatunut pari kertaa. Joudun todellakin muistamaan Lyonin aina, ei ole arvet ainakaan vielä yhtään vaalentuneet...

Olen saanut tutustua, pettyä, ihastua, pussailla ja riidellä kaikkien Lyonin tyhmien miesten kanssa :D No ei ne oikeasti kaikki ole tyhmiä. Joskus huhti-toukokuussa kokeilin seurustella erään tyypin kanssa, mutta eipä se loppujen lopuksi onnistunutkaan monien, monien mutkien kautta. Mutta en mä sitäkään juttua kadu tai harmittele, ja jos ei muuta, niin opin lisää uutta suhteista ja itsestäni ja siitä mitä mä ansaitsen. Niin ja saan kiittää Thickoa mun ranskan kehittymisestä :D

Kaikista ystävistä ja miekkosista päästään siihen, että en ole saanut oppia pelkästään ranskalaisesta kulttuurista, vaan myös monesta muustakin maasta. Lyonissa on niin paljon kansainvälistä porukkaa, monista maista muuttaneita ihmisiä, niin oon oppinut ihan hirmusesti kaikkea. On ollut ihanaa kuulla asioita Venezuelasta, oppia espanjan alkeita kavereilta, kuulla minkälaista New Yorkissa oikeasti on, kuunnella wolofia ja sanoa "tokho tokho" jos joku yskii, onnitella jotakuta Etelä-Sudanin itsenäistymisestä ja ihan vaan kuunnella juttuja Oulusta :D

Vaikka olen saanut kokea vaikka mitä ihanaa, tietysti tässä reissuun lähtemisessä on ollut myös varjopuolensa. Ikävä kotiin. Vaikka mulla ei ole ollut kovin suurta koti-ikävää, aina välillä silti jää miettimään perhettä ja kavereita. Kaikista eniten mua harmittaa mun siskonpoikien juttujen missaaminen. Lapset kasvaa niin äkkiä ja kun kuulee toisen sanoneen "Onko Lotta jäänyt kesään?" ja toisen kysyvän Skypessä "Missä sä oot?", ei voi kun toivoa niiden vielä muistavan mut kun tulen takaisin. Olen joutunut missaamaan kavereiden synttäreitä, muuttoja, tupareita, koirien hankkimisia. Sukulaisten synttäreitä ja rippijuhlia. Toivon vaan, että kaikki ymmärtää, että tarvitsin tätä vuotta itselleni. Ja että saan myöhemmin yksityiset tuparit ja koiran katsomiset. Ja että otatte mut takaisin.

Ja etten vaan lopettaisi tätä itkemistä (miksköhän oon tällänen nössö?) ja ettei tulisi nyt haukuttua kaikkia Lyonin miehiä tyhmiksi, niin olen löytänyt yhden ihanan. Ja tää on todella surullisen, kuuluisan tyypillistä; tottakai tapaan hänet nyt. Mutta en sano nyt tapahtuneesta muuta, en halua jinxata tätä. Toisaalta taas, mitäs tässä on tehtävissä, sillä mä lähden kuitenkin 20 päivän päästä? Eipä siinä kai muuta kuin on doit juste profiter avant je pars. Sitä yritetään toisillemme hokea, mutta kun... 

Kaiken kaikkiaan käteen on jäänyt ihan huimasti asioita ja vuosi on ollut yksi elämäni parhaista ja tuun muistamaan tän kaiken aina.

Shit

Eilen alkoi viimeinen viikko lasten kanssa. Surullista? Kivaa? Outoa? Ihanaa? Hirveää? En mä tiedä, mutta mulla tulee noita söpöläisiä ikävä ja en halua, että tämä loppuu.

Ps. Alla paljon kuvia viime viikonlopusta :)


Mua itkettää. 

Back to the reality

Mä hehkutan aurinkoisilla päivillä puistoissa ja rannoilla, yöelämästä ja tanssimisesta, kavereista ja täysillä elämisestä. Mutta mites se lastenhoito, mitä kuitenkin teen täällä kaikista eniten? Lähiaikoina on tullut muutama kysymys au paireiksi lähtijöiltä, että mitä mun työhön kuuluu ja kuinka paljon viikossa olen "töissä" niin tehdäänpä tästä oma postauksensa.

Mä olin sunnuntaihin asti yksin lasten kanssa torstaiaamusta lähtien ja nyt voinkin piiitkästä aikaa kertoa siitä meidän normaalista arjesta :) Mä olen tehnyt yhden postauksen, jossa kerron aikataulusta aika tarkasti ja siihen pääset klikkaamalla tästä.
Tuohon postaukseen erona nyt on vain se, että mä en enää opiskele koulussa. Välillä kun heräsi aamulla kuudelta, teki aamupalat, hoputti lapsia pukemaan, matkusti noin kaksi tuntia julkisilla, opiskeli kolme tuntia, siivoili hieman kotia ja sitten kun pitikin jo lähteä hakemaan lapsia, välillä hieman väsytti. Sitten taas kahden tunnin istumiset metroissa ja bussissa, välipalaa lapsille, läksyen teko ja yleistä leikkimistä ja hengailua. Mutta koskaan en ole kokenut arkea mitenkään raskaaksi, koska lasten kanssa on yleisesti todella helppoa ja joskus koulun jälkeen vaan rentouduin joten periaatteessa lasten koulussaoloaika oli mun vapaa-aikaa :)

Tällä kertaa arkeen on kuulunut koulua ja läksyjä ja ärsyttäviä esitelmiä, leikkimistä nukkekodilla ja Bionicle-monstereilla, Risto Räppääjä -elokuvia (itkin Polkupyörävarkaassa...), tortilloja, lättyjä, kellon ja tavuttamisen harjottelua, siivoomista ja shoppailuja; käytiin Part-Dieun ostoskeskuksessa hakemassa kesäjuttuja; pallopelejä ja leija - ja tietysti niitä piti sitten heti testailla :)

Nyt tosiaan mun päivät on todella rentoja ja mietinkin tässä että pitäisikö alkaa harrastamaan jotain? :D Mä aion jatkaa itsenäisesti opiskelua mutta eihän se ole sama, varsinkin kun mä en ole mikään maailman suurimman itsekurin omistaja... Mutta nyt päivät menee tosi lunkisti ja lasten ollessa koulussa mä saatan nukkua lisää, siivoilla, lenkkeillä ja enimmäkseen nähdä kavereita. Sellasta normaalia.

Takaisin tuohon yksin lasten kanssa oloon.. Vaikka arki on periaatteessa samanlaista äidin ollessa kotonakin, on tämä silti rankempaa. Lapset on siis helppoja ja suloisia, mutta on se erilainen vastuu olla ihan yksikseen ja hoitaa koulujutut hyvin ja keksiä tekemistä ja tehdä aamupalat, lounaat ja iltaruuat. Sitten tuo poika oli eilen vielä kipeä niin on ihan erilaista kun pitää katsoa koko ajan toisen perään, että kaikki on hyvin eikä tiedä miten on tottunut saamaan lääkettä ja tällaisia perus asioita. Mutta nyt on poika parempi :)

Yleisesti viikonloppuisin mä nään paljon kavereita, joten viikonloput ovat mulle tosi rentoja. Tottakai jos perheellä tai äidillä on menoa, ne on tärkeimmät, mutta tämäkin viikonloppu lasten kanssa oli aikas harvinainen :) Perheen äiti haluaa, että mulla on omakin elämä ja arvostan sitä tosi paljon. Ensi viikonloppunakin olen pelkästään perheen kanssa mutta missä - siitä tulossa myöhemmin :p

Joku multa kysyi kommentissaan, että miten mun ulkona käyminen otetaan tässä perheessä, mutta niin kuin sanoin, perheen äiti haluaa että elän omaa elämääni siitä nauttien. Muistan alkuajoilta kun en vielä tuntenut kovinkaan monia ihmisiä enkä käynyt ulkona niin aupair-äitini oli jo huolissaan enkö pääse ulkona käymään. Nyt se on sitten niin päin että jos olen perjantai- tai lauantai-iltana kotona niin ihmetellään... :D Mutta mun tapana on kuitenkin aina kysyä tai vähintään ilmoittaa että olen ulos lähdössä - aupairina täällä kuitenkin ollaan, joten lasten kanssa olo on ensisijaista. Mutta joka kerta kun kysyn, aupair-äitini antaa hölmön ilmeen ja sanoo "No mikset saisi" tai "No miksi kysyt tuollaista". Viikolla en yleisesti ulkona käy, toki voisin, mutta se sitten kostautuu seuraavana päivänä - kuudelta on kuitenkin herättävä. Toki sitä on lähdetty yksille mitkä on sitten venähtäneet aamuun asti, mutta näin on käynyt ehkä kerran tai kaksi ja seuraava päivä on ollut aikas kamala...

Mun mielestä on mielettömän vaikea sanoa, miten mä olen töissä tai monta viikkotuntia mulla on, koska periaatteessa mähän en työskentele kun lapset on koulussa. Keskiviikkoisin koulupäivä on lyhyempi ja tällöin teen lounasta ja vien tyttöä balettiin ja poikaa futikseen, joten se on aikalailla ainut päivä josta voin sanoa "olevani töissä" koko päivän - vaikka sekin tuntuu hölmöltä. Iltaisin saatan leikkiä tai hengailla lasten kanssa, mutten koe sitä mitenkään työksi. Koska mä tunnen että asun täällä, että kuulun tähän perheeseen joten se on ihan normaalia, että vietän iltaa kotona tän perheen kanssa. Tästä perheestä on tullut mielettömän rakas mulle. Ja mulle tulee sitä tosi kova ikävä. 

P.s. Tästä postauksesta olisi tullut liian pitkä, jos olisin listannut tähän au paireuden sääntöjä ja sopimuksia, joten teen toisen enemmän faktatietoja sisältävän postauksen - tietysti mun ja mun kavereiden, jotka ovat myös täällä au paireina, näkökulmasta :) 

The time of my life...

Naama kiiltää ja hiukset on (ilman pidennyksiä!!) ärsyttävän ohuet, mutta silti rakastan tätä kuvaa ja rakastan Ankkua, rakastan Lyonia, rakastan tanssimista, rakastan ranskan puhumista, nautin ihan hirveästi täällä olosta, täällä on lämmintä, ihania ihmisiä ja hyvä olla. 

Kirjottelen myöhemmin paremmin kuulumisia - sitten kun ehdin, saan tänne meinaan huomenna vieraita viikoksi :) Mutta elossa ollaan, lasten kanssa menee hyvin, mun kaverit on ihania, käyn bilettämässä ja tanssimassa, oon saanut ekat rusketusrajat, ranska sujuu jotenkin... Itseasiassa huomenna lopetan ranskan opiskelun, mutta aion kyllä yrittää jatkaa opiskelua itsenäisesti. Koulukaverit kertoo välillä missä menevät niin voin opiskella samaan tahtiin samoja asioita ja onneksi on tyyppejä joiden kanssa puhua ranskaa. Mä näin tänään mun kaveria koulun jälkeen ja olin aidosti ylpeä ja onnellinen siitä, että mä pölpötin ranskaa ongelmitta pari tuntia (jos ei siis lasketa sitä, että pari kertaa sanoin että hidasta nyt vähän ja selitätkö tän ja tän sanan mulle).

Mä olen valehtelematta kirjottanut uusiksi kolme kertaa postauksen, jossa pohdin ja mietiskelen mun tulevaisuutta. Tai noh, tulevaisuutta ja tulevaisuutta, lähinnä tuonne kolmen kuukauden päähän olen yrittänyt nähdä :D Asiat alkaa kuitenkin selkiintyä ja kirjoittelen teille hieman myöhemmin mun suunnitelmista... :)

Mutta tällä hetkellä aion vaan nauttia ja elää hetkessä. Kalenterissa onkin ainoastaan lasten - ja myöskin siis mun - huomenna alkava kevätloma, mun vieraiden kanssa oleminen viikon verran, mahdollinen Marseillen reissu, Pariisi toukokuussa ja kesäkuinen pikavisiitti Suomeen serkun ylioppilasjuhliin :) And for me, it sounds just perfect :p



... And I've never felt this way before

Puolet au pair -vuodesta takana

Mulla on tällä hetkellä tosi ristiriitaiset fiilikset. Mulla on ihan mieletön ikävä mun ystäviä ja yhteisiä iltoja, mun iskää ja sen hauskoja juttuja, mun äitiä ja sen kanssa juttelua, mun siskoja ja niiden ihania ipania. Silti... Puoli vuotta on mennyt hirveän nopeasti ja toivon, ettei toiset puoli vuotta menisi niin nopeaan. Koska tuntuu että kuulun tänne. Täällä on mun koti nyt ja viihdyn täällä tosi hyvin. Oon kotiutunut niin hyvin ja saanut ihania ystäviä, etten haluaisi miettiä lähtemistä. (Tunnustus: Googletin jokunen päivä sitten Lyonin yliopistoja... Täällä pääsisi niin helposti opiskelemaan!) Mutta musta myös tuntuu siltä, että tässä kevään ja kesän aikana fiilikset ehtii vielä muuttua moneen kertaan ja moneen suuntaan, joten en stressaa vielä mitään ja meen fiilispohjalla. Tällä hetkellä Suomi - saati sitten kylä jossa asun - ei houkuttele ollenkaan, mutta ne ihmiset siellä, voi että mulla on ikävä mun rakkaita!

Nyt on opiskeluakin takana kolme kuukautta ja neljäs on juuri lähtenyt käyntiin. Mä ilmottauduin vielä maaliskuun tunneille, vaikka tällä hetkellä en vielä tiedä millä rahalla sen maksan... Sain armonaikaa maaliskuun puoleen väliin joten eiköhän kaikki järjesty. Meidän ryhmä on ihana ja oon saanut koulun kautta ihania ystäviä. Mä rakastan eri kulttuureja ja kieliä ja mun mielestä on siistiä, että saan kuunnella joka päivä monia kieliä ja hengailla niin venezuelalaisten, korealaisten, venäläisten kun amerikkalaistenkin kanssa.
Välillä tuntuu ettei ranskasta ole jäänyt mitään päähän, mutta niin sitä vaan huomaa, että koko ajan helpommin ja nopeammin puhuu kieltä ja arkisanasto on jo täyttä rutiinia. Joskus olen ihan pihalla tunneilla ja  joskus taas tajuan, että tässä mä puhun aborteista eri maissa ja naisten oikeuksista (joo, meillä aina vähän eksytään aiheesta). Ja joidenkin kanssa tekstailut ja soittelut on jo muuttunut ranskaksi :) Tosin inhoan puhelimessa juttelua ranskaksi kun hitto ne puhuu epäselvästi, lyhentäen, nopeasti....

Mä en malta odottaa kevättä ja kesää, saan tänne ihania vieraita, nautin lämpimästä säästä, otan aurinkoa (tänä kesänä haluan olla superruskettunut ja ajattelin aloittaa aurinkokapselit ehkä jo toukokuussa!), leikin lasten kanssa, nautin elämästä! Tuskin huhtikuusta eteenpäin enää jaksan istua koulun penkillä vaan nautin vaan. Ranskaa käyttämällä kuitenkin oppii parhaiten kieltä, joten yritän jättää englantia vähemmälle :p

Mulle sopisi tosi hyvin tällainen ilmasto mitä täällä on. Ilmat kylmeni marras-joulukuussa (vielä syyskuussa oli törkeen lämmin) ja tuli luntakin. Mutta kun lunta ei tullut kun muutaman kerran ja tammikuussa alkoi jo asteet hivuta kymmeneen, en oikein ehtinyt edes valittaa että vihaan talvea! Kylmiäkin päiviä oli, muttei mitään verrattuna Suomen hirveisiin pakkasiin... Oli oikeastaan ihan hauskaa kun täälläkin takapihalla oli joku aamu tällainen näky ja me käytiin heittelemässä vähän lumipalloja takapihalla (ja lasten koulu tietysti peruttiin, katsokaa nyt tuota lumimyrskyä):

Välillä tuntuu hassulta kun olen ihan pikkukylästä kotosin, että miten nopeasti sopeutuu ja tottuu suureenkin kaupunkiin. Nyt alkaa jo tuntumaan, että samoihin naamoihin törmää tämän tästä ja kaikki paikat on jo nähty (vaikkei ne oikeasti todellakaan ole). Muistan kun joskus googlettelin kuvia Lyonista ja mietin vain miten tulen selviämään siellä - ja vielä lasten kanssa. Kaikista tilanteista silti selvittiin ja metroilla ja busseilla kulkeminen on älyttömän helppoa. Onhan tässä erilaista tullut koettua kuten mellakkapäivästä selviytyminen... Vaikka metrot ja bussit ei kulkenut ja en päässyt nettiin katsomaan tilannetta, ja au pair -äitikin oli työmatkalla muussa maassa, siitä kuitenkin selvittiin - pienen paniikin jälkeen kun hengitti syvään ja tajusi taksien kulkevan, kaikki oli hyvin :D

Tää on taas hieman sekava postaus, mutta kunhan annan ajatusten virrata :) Kaikin puolin oon tosi happyhappyjoyjoy tästä kokemuksesta, enkä malta odottaa mitä kaikkea uutta opin, näen ja koen seuraavien puolen vuoden aikana! Unelmissa on, että keväällä ja kesällä olisi aikaa ja rahaa reissata edes hieman tässä lähellä. Pariisissa käydään varmaan perheen kanssa toukokuussa ja kaverin, joka on Saksan puolella au pairina, kanssa ollaan suunniteltu kesälle jotakin Etelä-Ranskan minilomaa... Pitää vielä katsoa, mutta mahdollisimman paljon haluaisin täällä kokea ja nähdä. Suomeen menen varmaan käymään kerran, kun serkku pääsee ylioppilaaksi, muuten en aio siellä enää käydä, kunnes sitten palaan.

Joku kysyi multa kommenttiboksissa sellaisen kysymyksen, että suosittelenko au pairiksi lähtöä ja mitkä asiat on mulle olleet parhaita ja vaikeimpia. Parhaita asioita on tietysti eniten, mutta on niitä vaikeempiakin. Mutta ehdottomasti suosittelen, niin kuin suosittelen myös vaihtoon tai ulkomaille työskentelemään lähtöä. Ulkomailla asuessa oppii itsestään niin paljon ja kokee uutta. Vaikken koskaan ois uskonut että sanon tän, luulen että olen oppinut ja kasvanut ihan hirveästi itsestäni tämän reissun aikana. Vaikka yhtä hönö olen vieläkin, niin silti... Vastaan on tullut niin paljon uusia asioita, tää on ollut ehdottomasti silmiä avartavaa.

(maailman söpöin kuva)

Mikä sitten on ollut parasta tähän asti? Uuden kulttuurin ja maan tunteminen on ainakin mulle ehdoton rikkaus. Se, että voi tuntea kuuluvansa kahteen kotiin ja oppii jonkun kaupungin ja maan tavat niin hyvin, että voi palata koska vaan. Uuden kielen oppiminen. Nykypäivänä kieliä arvostetaan todella paljon, ja mä oon tosi onnellinen että olen saanut oppia (jonkun verran edes) ihanaa kieltä. Haluan ehdottomasti jatkaa ranskan opiskelua jatkossakin. Ihmisiin tutustuminen, niin omaan au pair perheeseen (joka sattuu olemaan ihan paras!) kuin uusiin ystäviinkin. Mä olen saanut ystäviä säkällä (blogin ja facebookin kautta) niin kuin myös koulun kautta, bileissä ja baareissa. Rakastan uusiin ihmisiin tutustumista ja oon saanut elämääni tosi arvokkaita ihmisiä täällä. Ja mitä ihanimpia iltoja mä olenkaan saanut viettää ihanien ihmisten seurassa!

Pahinta mitä mulle on käynyt täällä? Noh, kai sen voi sanoa suoraan että suhde ei kestänyt. Ja sitten yleisesti perheen, sukulaisten ja ystävien ikävöinti. Mutta en ole kertaakaan katunut lähtöäni tänne ja jollain tavalla uskon, että kaikki mitä elämässä meille tapahtuu, tapahtuu jostain syystä... Vaikken todellakaan vielä tiedä mistä syystä, joskus saan tietää että niin sen pitikin mennä. On ollut rankkaakin, mutta mä saan kiittää mun upeita kavereita ja au pair -äitiä siitä, että mä jaksoin yhdessä vaiheessa nousta sängystä.

Nyt kaikki on taas hyvin ja elämä hymyilee, mä nautin olostani täällä ja... elän elämääni.

Terassikausi on avattu

Vähän kuulumisia pitkästä aikaa :) Blogissa on ollut hieman hiljaista enkä ole saanut Milanosta kertovaa postaustakaan vielä valmiiksi. Nyt kun täällä lämpenee ja kevät tulee lähemmäksi, ei tee mieli istuskella yksin koneella ja kotona. Täällä on niin paljon muutakin tekemistä...

Opiskelut menee hyvin, mut nostettiin mun kahden viikon poissaolon aikana ylempään ryhmään ja nyt on uudet ryhmät ja opettajat. Toki ryhmässä pysyi samaan aikaan mun kanssa alottaneita, mutta on ihanaa myös tutustua uusiin ihmisiin. Opettajatkin on mun mielestä paljon mukavampia, en tiedä liittyykö se mitenkään siihen, että molemmat sattuu olemaan nuoria miehiä, hahah. Tahti on hieman kovempaa, opet puhuu nopeempaa, me puhutaan enemmän, sanoja tulee enemmän, mutta jotenkin nautin siitä että on enemmän haastetta ja vielä kotonakin joutuu tekemään tehtäviä ja tarkastelemaan kieliopit ja sanat vielä kertaalleen.

Mä haluaisin ihan hirveästi jatkaa opiskeluja vielä ainakin maaliskuun, mutta en tiedä onko mulla varaa. Tai tiedän: ei ole, kurssit on ihan liian kalliita mulle :( Ja harmittaa lopettaa kun on juuri lähentynyt joidenkin kavereiden kanssa ihan hirmusesti, juuri saanut uusia ihania kavereita, opettajat on mukavia ja tuntuu siltä että nautin opiskelusta hirveästi. Argh! Au pairina olon huono puoli; siinä et kyllä tienaa tai säästä sitten ollenkaan.

Muuten menee myös tosi hyvin, perheen kanssa sujuu kaikki, lapset on edelleen ihania ja helppoja, kavereiden kanssa on hauskaa ja oon saanut tosi tärkeitä ja ihania ystäviä, joiden kanssa on vietetty riehakkaita iltoja. Voisin ehkä yrittää saada jotakin aikaiseksi tänne blogiin viikonlopun aikana, tosin huomenna menen kaverin kanssa leffaan ja lauantaina lähdetään ulos koulukavereiden kanssa, joten... en lupaa mitään :p 

Mutta nyt takaisin otsikkoon; terassikausi on tosiaan avattu! Tuntuu ihan uskomattomalta istua terassilla helmikuussa. Helmikuussa! Trenssi on ollut jo - jokseenkin vaihtelevasti - kuukauden käytössä. Joskus pitää laittaa paksumpaa neuletta tai kaulaliinaa, mutta... Kyllä se kevät sieltä tulee :p Tällä hetkellä täällä on normaalisti kymmisen astetta, mutta ihanan lämpiminä ja aurinkoisina päivinä asteet voi mennä jopa viiteentoista <3 Muistan taas miksi rakastan tätä kaupunkia, talvella meinasin aina välillä unohtaa  :D Käytiin kaverin kanssa lenkillä yksi kaunis ilta joen varrella ja sai taas hehkuttaa tätä kaupunkia. Niin kaunis, suuri, upea.

Mutta niin, poikaystävän ollessa täällä tammikuussa pääsi aloittamaan terassikauden:

Me käytiin terassilla aukiolla nimeltä Place des Terreaux, josta löytyy monia ravintoloita ja kahviloita terasseineen. Mä olen usein käynyt Ravintola/Kahvila Leffessä, jossa on hyvä palvelu ja hyvät drinkit ja kaljat :)

En ole aikoihin laittanut kuvia Lyonista, joten tässä keväistä Lyonia:

Rakastan tätä kahdessa alla olevassa kuvassa näkyvää katua yli kaiken, silti sitä tulee käveltyä liian harvoin... Me asutaan kaupungin rinteellä, joten vähän liiankin usein tulee otettua metro, vaikka voisi kävellä näitä ihania, kapeita katuja vaikka joka päivä. Keskustaan ei kuitenkaan ole kuin ehkä kymmenen minuutin kävelymatka mutta kun metropysäkki on heti kotioven edessä, on aika vaikeaa olla ottamatta sitä :p