Puolet au pair -vuodesta takana

Mulla on tällä hetkellä tosi ristiriitaiset fiilikset. Mulla on ihan mieletön ikävä mun ystäviä ja yhteisiä iltoja, mun iskää ja sen hauskoja juttuja, mun äitiä ja sen kanssa juttelua, mun siskoja ja niiden ihania ipania. Silti... Puoli vuotta on mennyt hirveän nopeasti ja toivon, ettei toiset puoli vuotta menisi niin nopeaan. Koska tuntuu että kuulun tänne. Täällä on mun koti nyt ja viihdyn täällä tosi hyvin. Oon kotiutunut niin hyvin ja saanut ihania ystäviä, etten haluaisi miettiä lähtemistä. (Tunnustus: Googletin jokunen päivä sitten Lyonin yliopistoja... Täällä pääsisi niin helposti opiskelemaan!) Mutta musta myös tuntuu siltä, että tässä kevään ja kesän aikana fiilikset ehtii vielä muuttua moneen kertaan ja moneen suuntaan, joten en stressaa vielä mitään ja meen fiilispohjalla. Tällä hetkellä Suomi - saati sitten kylä jossa asun - ei houkuttele ollenkaan, mutta ne ihmiset siellä, voi että mulla on ikävä mun rakkaita!

Nyt on opiskeluakin takana kolme kuukautta ja neljäs on juuri lähtenyt käyntiin. Mä ilmottauduin vielä maaliskuun tunneille, vaikka tällä hetkellä en vielä tiedä millä rahalla sen maksan... Sain armonaikaa maaliskuun puoleen väliin joten eiköhän kaikki järjesty. Meidän ryhmä on ihana ja oon saanut koulun kautta ihania ystäviä. Mä rakastan eri kulttuureja ja kieliä ja mun mielestä on siistiä, että saan kuunnella joka päivä monia kieliä ja hengailla niin venezuelalaisten, korealaisten, venäläisten kun amerikkalaistenkin kanssa.
Välillä tuntuu ettei ranskasta ole jäänyt mitään päähän, mutta niin sitä vaan huomaa, että koko ajan helpommin ja nopeammin puhuu kieltä ja arkisanasto on jo täyttä rutiinia. Joskus olen ihan pihalla tunneilla ja  joskus taas tajuan, että tässä mä puhun aborteista eri maissa ja naisten oikeuksista (joo, meillä aina vähän eksytään aiheesta). Ja joidenkin kanssa tekstailut ja soittelut on jo muuttunut ranskaksi :) Tosin inhoan puhelimessa juttelua ranskaksi kun hitto ne puhuu epäselvästi, lyhentäen, nopeasti....

Mä en malta odottaa kevättä ja kesää, saan tänne ihania vieraita, nautin lämpimästä säästä, otan aurinkoa (tänä kesänä haluan olla superruskettunut ja ajattelin aloittaa aurinkokapselit ehkä jo toukokuussa!), leikin lasten kanssa, nautin elämästä! Tuskin huhtikuusta eteenpäin enää jaksan istua koulun penkillä vaan nautin vaan. Ranskaa käyttämällä kuitenkin oppii parhaiten kieltä, joten yritän jättää englantia vähemmälle :p

Mulle sopisi tosi hyvin tällainen ilmasto mitä täällä on. Ilmat kylmeni marras-joulukuussa (vielä syyskuussa oli törkeen lämmin) ja tuli luntakin. Mutta kun lunta ei tullut kun muutaman kerran ja tammikuussa alkoi jo asteet hivuta kymmeneen, en oikein ehtinyt edes valittaa että vihaan talvea! Kylmiäkin päiviä oli, muttei mitään verrattuna Suomen hirveisiin pakkasiin... Oli oikeastaan ihan hauskaa kun täälläkin takapihalla oli joku aamu tällainen näky ja me käytiin heittelemässä vähän lumipalloja takapihalla (ja lasten koulu tietysti peruttiin, katsokaa nyt tuota lumimyrskyä):

Välillä tuntuu hassulta kun olen ihan pikkukylästä kotosin, että miten nopeasti sopeutuu ja tottuu suureenkin kaupunkiin. Nyt alkaa jo tuntumaan, että samoihin naamoihin törmää tämän tästä ja kaikki paikat on jo nähty (vaikkei ne oikeasti todellakaan ole). Muistan kun joskus googlettelin kuvia Lyonista ja mietin vain miten tulen selviämään siellä - ja vielä lasten kanssa. Kaikista tilanteista silti selvittiin ja metroilla ja busseilla kulkeminen on älyttömän helppoa. Onhan tässä erilaista tullut koettua kuten mellakkapäivästä selviytyminen... Vaikka metrot ja bussit ei kulkenut ja en päässyt nettiin katsomaan tilannetta, ja au pair -äitikin oli työmatkalla muussa maassa, siitä kuitenkin selvittiin - pienen paniikin jälkeen kun hengitti syvään ja tajusi taksien kulkevan, kaikki oli hyvin :D

Tää on taas hieman sekava postaus, mutta kunhan annan ajatusten virrata :) Kaikin puolin oon tosi happyhappyjoyjoy tästä kokemuksesta, enkä malta odottaa mitä kaikkea uutta opin, näen ja koen seuraavien puolen vuoden aikana! Unelmissa on, että keväällä ja kesällä olisi aikaa ja rahaa reissata edes hieman tässä lähellä. Pariisissa käydään varmaan perheen kanssa toukokuussa ja kaverin, joka on Saksan puolella au pairina, kanssa ollaan suunniteltu kesälle jotakin Etelä-Ranskan minilomaa... Pitää vielä katsoa, mutta mahdollisimman paljon haluaisin täällä kokea ja nähdä. Suomeen menen varmaan käymään kerran, kun serkku pääsee ylioppilaaksi, muuten en aio siellä enää käydä, kunnes sitten palaan.

Joku kysyi multa kommenttiboksissa sellaisen kysymyksen, että suosittelenko au pairiksi lähtöä ja mitkä asiat on mulle olleet parhaita ja vaikeimpia. Parhaita asioita on tietysti eniten, mutta on niitä vaikeempiakin. Mutta ehdottomasti suosittelen, niin kuin suosittelen myös vaihtoon tai ulkomaille työskentelemään lähtöä. Ulkomailla asuessa oppii itsestään niin paljon ja kokee uutta. Vaikken koskaan ois uskonut että sanon tän, luulen että olen oppinut ja kasvanut ihan hirveästi itsestäni tämän reissun aikana. Vaikka yhtä hönö olen vieläkin, niin silti... Vastaan on tullut niin paljon uusia asioita, tää on ollut ehdottomasti silmiä avartavaa.

(maailman söpöin kuva)

Mikä sitten on ollut parasta tähän asti? Uuden kulttuurin ja maan tunteminen on ainakin mulle ehdoton rikkaus. Se, että voi tuntea kuuluvansa kahteen kotiin ja oppii jonkun kaupungin ja maan tavat niin hyvin, että voi palata koska vaan. Uuden kielen oppiminen. Nykypäivänä kieliä arvostetaan todella paljon, ja mä oon tosi onnellinen että olen saanut oppia (jonkun verran edes) ihanaa kieltä. Haluan ehdottomasti jatkaa ranskan opiskelua jatkossakin. Ihmisiin tutustuminen, niin omaan au pair perheeseen (joka sattuu olemaan ihan paras!) kuin uusiin ystäviinkin. Mä olen saanut ystäviä säkällä (blogin ja facebookin kautta) niin kuin myös koulun kautta, bileissä ja baareissa. Rakastan uusiin ihmisiin tutustumista ja oon saanut elämääni tosi arvokkaita ihmisiä täällä. Ja mitä ihanimpia iltoja mä olenkaan saanut viettää ihanien ihmisten seurassa!

Pahinta mitä mulle on käynyt täällä? Noh, kai sen voi sanoa suoraan että suhde ei kestänyt. Ja sitten yleisesti perheen, sukulaisten ja ystävien ikävöinti. Mutta en ole kertaakaan katunut lähtöäni tänne ja jollain tavalla uskon, että kaikki mitä elämässä meille tapahtuu, tapahtuu jostain syystä... Vaikken todellakaan vielä tiedä mistä syystä, joskus saan tietää että niin sen pitikin mennä. On ollut rankkaakin, mutta mä saan kiittää mun upeita kavereita ja au pair -äitiä siitä, että mä jaksoin yhdessä vaiheessa nousta sängystä.

Nyt kaikki on taas hyvin ja elämä hymyilee, mä nautin olostani täällä ja... elän elämääni.