My ex hoods

Mulla on ikävä mun parveketta, mun kotikatua (perhe muutti mun viimeisen viikon aikana, mutta tää katu ja talo tulee aina oleen se mun kotipaikka) ja sitä että kadulle saavuttaessa pääsi heti metroon. Mulla on ikävä sitä, että havahduin viideltä metrojen alkamiseen, mulla on ikävä liikenteen ääntä. Noita muistoja tuolta kaduilta, tuota asuntoa, tuota aluetta (rauhallinen, ihania ravintoloita ja muutkin palvelut lähellä, muutama metropysäkki ydinkeskustasta)... Marraskuussa on käytävä kävelemässä noita katuja ja syömässä jossakin alueen rafloissa :) Marraskuu tulee ihan pian!

Ps. Meen tulevana viikonloppuna Ouluun Ankun luo ja oon ehkä eniten happyhappyjoyjoy ja hymy huulissa ja fiiliksissä koko ajan! Nään mun lempparitytön!!!

"No miltä tuntuu olla takasin kotona?"

Mä en oikein tiedä miten muotoilisin vastauksen tohon kysymykseen, jonka jokainen tapaamani ihminen multa kysyy ja jonka kuulen joka päivä. Kivalta. Hyvältä. Vähän oudolta, mutta hyvältä. Haikeelta. Surulliselta. Onnelliselta. En mä tiedä.

On ollut ihanaa nähdä ystäviä ja perhettä. Oon nähnyt ihan hirveästi ystäviä lyhyen ajan aikana. Mun isä ja äitipuoli järjesti mulle pienet home coming -bileet, joihin pääsi tosi moni mun kavereista. Oon treffannut mun ihania tyttöjä, nähnyt sukulaisia, ollut yökylässä siskolla, käynyt katsomassa toista siskoa sairaalassa, nähnyt niiden lapsia, käynyt juhlimassa, ollut kotona, ollut iskällä, tavannut M:n, käynyt Helsingissä näkemässä Miaa ja myös Tampereella Sirjan kemuissa.

Oon myös saanut jotain järkevääkin aikaiseksi; oon hakenut kouluihin ja etsinyt töitä, käynyt Kelassa ja työkkärissä. Vaikka on kivaa nähdä kavereita ja nukkua yli kahteentoista, haluaisin jo päästä eteenpäin. Haluan löytää minkä tahansa työn, jotta voin taas marraskuussa lähteä Lyoniin ja käydä Pariisissa. Haluan jo päästä kouluun, mulla tosiaan alkaa nyt kolmas välivuosi enkä kestä enää :D Toivotaan että jostain tärppäisi. Sekin auttaisi kotiutumiseen, että täällä olis oikeasti jotakin mulle :)

Mä olen vähän sellanen, että jos tiedän vähääkään olevani surullinen tai ahdistunut, teen suunnitelmia ja sovin kaikenlaista kavereiden kanssa. En jää yksin kotiin jumittamaan vaan nään kaverin, menen kahville tai elokuviin, lähden ulos vaikkei tekisikään mieli, käyn lenkillä tai jotakin muuta. Enkä nyt tarkoita, että olen nähnyt mun kavereita vaan koska mua jotenkin ahdistaa tai surettaa. Oon nähnyt niitä, koska mulla on ollut mun kavereita ja perhettä ikävä, ne on mulle tärkeitä ja niiden kanssa on ihanaa. Mutta sitten kun ei ole sovittuna mitään enkä ole lähdössä minnekään ja olen vaan kotona ja pysähdyn, niin se iskee. En haluais sanoa tätä "ääneen", mutta ollessa yksin, kotona, mun olo tuntuu niin tyhjältä ettei oo koskaan tuntunut.

Mulla on ikävä Lyonia. Mun kavereita siellä. Ankkua, on niin outoa olla ilman Ankkua. Jadea, mun ihanaa ystävää. Mia, Meredith, Maryland, Andrea, kaikki ihanat tyypit. Rhône, Vieux Lyon, Part-Dieu, Barrio, Ayers Rock, Croix-Rousse, Parc de la Tête D'or...

Mulla on ikävä sitä, että mihin tahansa meni, aina tapahtui jotakin ja tapasi uusia ihmisiä. Ei ollut huolta, ei ollut stressiä. Mulla on ikävä kaikkia seikkailuja Ankun kanssa, hengailuja Jaden kanssa, ranskan oppitunteja tyttöjen kanssa, monen monia lounaita koulukavereiden kanssa, tanssimista Ankun kanssa. Mulla on ikävä mun lapsosia, joiden kanssa vietin niin paljon aikaa. Niistä tuli osa mun perhettä, ne oli kuin mun sisarukset, joiden kanssa leikittiin ja naurettiin ja joskus kinattiinkin. Juoruilin hetki sitten hetken Mian kanssa, ja voin myöntää, että mulla on ikävä myös Lyonin miestarjontaa hahah :D

Mutta tää ei tunnu yhtään reilulta mun kavereita ja perhettä kohtaan, koska oikeesti tykkään myös olla täällä ja rakastan mun kavereita ja perhettä enkä haluis olla ilman niitä. Siks mietin kauan että kirjotanko ees tätä, mutta luulen kaikkien ymmärtävän, että tällanenkin fiilis oli joskus tulossa. Että vaikka oon onnellinen ollessani taas täällä, rakensin kuitenkin kodin myös Lyoniin. Ja joskus tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikeelta ja haikeelta miettiä, että se toinen koti vaan jäi sinne.

Mutta Lyon ei ole toisella puolella maapalloa, vaan loppujen lopuksi ihan lähellä, ja pääsen sinne periaatteessa useinkin käymään. Ja mähän olen menossa marraskuussa sinne (tosin en vielä tiedä kuinka pitkäksi aikaa, riippunee mahdollisesta työstä...) joten ehkä pyyhin jo nää kyyneleet, mietin asiaa positiivisesti ja lopetan Beyoncén lällybiisien kuuntelemisen... Ja jatkan treffien, kahvittelujen ja juhlimisten suunnittelua ystävieni kanssa enkä jää paikoilleni :)

Elämä helpottaa hetkessä kun muistaa kuinka upeita ihmisiä mun elämässä on, mun lähellä. Ja ne jotka on kauempana, pysyy mun elämässä jos niiden eteen tekee töitä :)

Niin, nyt tiedätte mitä tarkotan jos vastaan kysymykseen "Ihan hyvältä". 

No words

Joskus on ihanaa pelkästään ihailla valokuvia eikä miettiä mitään sen kummempaa.

Tänään näköjään mua inspiroi muun muassa kaupungit, korut ja komeet miehet. Niin ja tatskat, niin kuin aina.




pics: weheartit.com

Pieces of Lyon

, Lyon

So happy, so sad

Mä tein jo pidemmän postauksen takaisin tulosta, mutta siitä puuttuu muutamat kuvat ja en jaksa keskittyä nyt niihin, joten kerronpa pikakuulumiset parin viikon Suomessa olemisen jälkeen :)

Mä ehdin tavata jo muutamaa ystävää ja hengailla mun perheen kanssa ennen viime lauantaita kun mun isä ja äitipuoli järjesti mulle aivan sairaan ihanat grillibileet. Lähes kaikki ystävät ja myös sukulaisiakin pääsi paikalle, oli mielettömän kaunis ilma, oli ihanaa nähdä mun kavereita ja iskä ja äitipuoli oli tehnyt ihan mielettömän hyvää ruokaa. En tiedä miten voisin kiittää juhlista tarpeeksi <3


Oon ollut mielettömän paljon kavereiden kanssa ja käynyt pari kertaa ulkona ja viettänyt yökyliä Essin, Ellan sekä mun siskon kanssa. Kai sitä tajuaa takaisin tullessaan kuinka ihmisiä oikeasti oli ikävä...

Lähdin keskiviikkona Hyvinkäälle siskon luo ja oli ihanaa tehdä ruokaa yhdessä ja vaan olla Jennan, sen pojan Vilin (kuvassa, grillibileissä meni vähän lujaa...) ja toisen siskon tytön kanssa. Tosin en ehkä halua koskaan nukkua enää Vilin kanssa samassa sängyssä... En tajua miten parin metrin sängyssä toi rääpäle voi viedä kaiken tilan?!

Äijäkuva

Torstaina jatkoin matkaa Helsinkiin ja oh my en muistanut kuinka kaunis Helsinkikin osaa olla. Oli ihanaa nähdä Mia ja heti tuli vähän Lyon-fiiliksiä :) Käytiin kahvilla, shoppailtiin ja tehtiin ruokaa, ja loppuillasta lähdettiin ranskalaispoikien kanssa ulos ja oli ihanaaaa puhua ranskaa pitkästä aikaa. Törmättiin muihinkin ranskalaismiehiin ja tuli ihan Lyonin baari-illat mieleen kun puhutaan vähän suomea ja muuten ranskaa. Ja se oli niin hauskaa kun meijän ranskalaismiehet jutteli tyttöjen kanssa ja oltiin vieressä ja voitiin arvostella niitä niiden vieressä ranskaksi. Ei me olla ilkeitä hoohoo. Poistuttiin vaan harvoin tanssilattialta ja muutenkin ilta oli tosi hauska. Mäkkärin (ja jätkien ihmettely siitä, että miten suomalaiset on niin kännisiä ja törkeitä vaikka ovat vain tilaamassa ruokaa) kautta kotiin vaikka sainkin ehdotuksen hostellin hyvistä sängyistä ja nyt selkä jumissa mietin, että olisi se sänky varmaan ollut mukavampi kun Mian ilmapatja... :D

Perjantaina tapasin vielä Ellua ja pikaisesti myös Jenniä ja oli ihanaa juoruta <3 Käytiin kaikki tuttavat ja ei niin tutut läpi; kuka oli ottanut lainan ja ostanut asunnon/talon, kuka ottanut koiran ja kuka odotti lasta... Koska se mun prinssi tulee ja ostaa mulle koiran?! Oikeesti mua vaan ahdistaa, tarviiko mun aikuistua? En haluuuu.

Oon ihan poikki ja haukottelin jo kahdeksan aikoihin ja mitä hittoa - kello on puoli viisi?! Hyvä unirytmi ja silleen. Mutta eipä mulla ole mitään aikataulua tai kiirettä tai rutiinia kuitenkaan :D Mun äiti kysyi tänään, että onko kivaa palata tähän kodin rutiiniin tai jotakin muuta sellaista. Anteeks mutta mihin rutiiniin? :D En tee mitään, yritän etsiä töitä, yritän etsiä mielenkiintosta koulua, hengaan kavereiden kanssa. En nää tossa hirveesti mitään kovinkaan rankkaa rutiinia...

Kun mä pidän itteni kiireisenä - nään kaikkia mahdollisia ystäviä jokaisena päivänä ja keksin kaikkea mukavaa niiden kanssa, mä kestän. Mä olen aina ollut sellanen tyyppi, joka ei tykkää olla yksin tai tekemättä mitään, muuten ahdistun. Jos mua harmittaa tai vaikkei olisi fiilistä lähteä sängynpohjalta, mä lähden ja keksin muuta tekemistä. Mä olen aidosti sairaan onnellinen nähdessäni mun kaverit ja perhettä, mutta sitten kun lopetan juoksemisen paikasta toiseen ja pysähdyn, mua ahdistaa ja itkettää. Vaikka oon täällä onnellinen ja rakastan mun ystäviä, voin silti myöntää ikävöiväni Lyonia ja ihmisiä siellä. Mä sain sielläkin upeita ihmisiä mun elämään. Mulla on ihan mieletön ikävä Ankkua  ja Jadea. Oikeesti noi kaks mimmiä oli mulle niin tärkeitä yli puolen vuoden ajan ja autto mua vaikeissa tilanteissa ja piristi mua ja hengas mun kanssa ja biletti mun kanssa, niin tuntuu oudolta olla ilman niitä.

Ja Fab... Mä oon varmaan tosi kivaa jutteluseuraa kun itken joka kerta meidän puhuessa, mutta en voi sille mitään. Suomessa oon tajunnu, että se oli mulle oikeesti tärkee ja erityinen, se oli niin hyvä ihminen ja kiltti ja ihana. Oon tänään ikävöiny sitä koko päivän (johtuukohan siitä että näin eilen baarissa lähes saman näkösen tyypin, joka tanssi yhtä hyvin kuin Fab?) ja haluaisin tällä hetkellä todella syvästi voittaa lotossa, jotta voisin lentää Ranskaan ees hetkeks tapaan sitä. Mutta no can do, life goes on ja blaa blaa.

No ei se oikeasti ole mikään blaa blaa -juttu. Se on vaan niin mun tuuria. Ja epäreilua.

Mutta enimmikseen mä oon tosi onnellinen. Kai se on normaalia, että on sellaisia fiiliksiä kun on just palannut. Siellä oli kuitenkin mun koti. Mun ystävät, joista tuli mun perhettä. Poika, jonka takia sain perhosia vatsaan joka kerta kun näin sen. Mutta tärkeintä on se, että olen nyt onnellinen ja nautin ystävistäni sekä perheestäni kuitenkaan Lyonia ja sen ihmisiä muistoineen unohtamatta. Sitä paitsi Lyonin reissuun on enää hieman reilu kaksi kuukautta ja nään osan kaikista ihanista ihmisistä!

Men or no men - my blonds will always be with me!! <3

Nyt kun kello on mukavasti viisi, mä lähden nukkumaan ja toivon, että herään jossain vaiheessa, en varmasti jaksa laittaa herätystä. Herättyä mennään äidin kanssa kaupungille ja sitten näen Ennin ja Sofian ja jos jossain vaiheessa näkis Viiviäkin. Ja sunnuntaina nään piiiitkästä aikaa Mariannen. Saanko viettää mun loppuelämän vain ystäviä treffaillen? Ostakaa te muut taloja ja koiria ja tehkää vauvoja.