2/28/2011

Puolet au pair -vuodesta takana

Mulla on tällä hetkellä tosi ristiriitaiset fiilikset. Mulla on ihan mieletön ikävä mun ystäviä ja yhteisiä iltoja, mun iskää ja sen hauskoja juttuja, mun äitiä ja sen kanssa juttelua, mun siskoja ja niiden ihania ipania. Silti... Puoli vuotta on mennyt hirveän nopeasti ja toivon, ettei toiset puoli vuotta menisi niin nopeaan. Koska tuntuu että kuulun tänne. Täällä on mun koti nyt ja viihdyn täällä tosi hyvin. Oon kotiutunut niin hyvin ja saanut ihania ystäviä, etten haluaisi miettiä lähtemistä. (Tunnustus: Googletin jokunen päivä sitten Lyonin yliopistoja... Täällä pääsisi niin helposti opiskelemaan!) Mutta musta myös tuntuu siltä, että tässä kevään ja kesän aikana fiilikset ehtii vielä muuttua moneen kertaan ja moneen suuntaan, joten en stressaa vielä mitään ja meen fiilispohjalla. Tällä hetkellä Suomi - saati sitten kylä jossa asun - ei houkuttele ollenkaan, mutta ne ihmiset siellä, voi että mulla on ikävä mun rakkaita!



Nyt on opiskeluakin takana kolme kuukautta ja neljäs on juuri lähtenyt käyntiin. Mä ilmottauduin vielä maaliskuun tunneille, vaikka tällä hetkellä en vielä tiedä millä rahalla sen maksan... Sain armonaikaa maaliskuun puoleen väliin joten eiköhän kaikki järjesty. Meidän ryhmä on ihana ja oon saanut koulun kautta ihania ystäviä. Mä rakastan eri kulttuureja ja kieliä ja mun mielestä on siistiä, että saan kuunnella joka päivä monia kieliä ja hengailla niin venezuelalaisten, korealaisten, venäläisten kun amerikkalaistenkin kanssa.
Välillä tuntuu ettei ranskasta ole jäänyt mitään päähän, mutta niin sitä vaan huomaa, että koko ajan helpommin ja nopeammin puhuu kieltä ja arkisanasto on jo täyttä rutiinia. Joskus olen ihan pihalla tunneilla ja  joskus taas tajuan, että tässä mä puhun aborteista eri maissa ja naisten oikeuksista (joo, meillä aina vähän eksytään aiheesta). Ja joidenkin kanssa tekstailut ja soittelut on jo muuttunut ranskaksi :) Tosin inhoan puhelimessa juttelua ranskaksi kun hitto ne puhuu epäselvästi, lyhentäen, nopeasti....




Mä en malta odottaa kevättä ja kesää, saan tänne ihania vieraita, nautin lämpimästä säästä, otan aurinkoa (tänä kesänä haluan olla superruskettunut ja ajattelin aloittaa aurinkokapselit ehkä jo toukokuussa!), leikin lasten kanssa, nautin elämästä! Tuskin huhtikuusta eteenpäin enää jaksan istua koulun penkillä vaan nautin vaan. Ranskaa käyttämällä kuitenkin oppii parhaiten kieltä, joten yritän jättää englantia vähemmälle :p



Mulle sopisi tosi hyvin tällainen ilmasto mitä täällä on. Ilmat kylmeni marras-joulukuussa (vielä syyskuussa oli törkeen lämmin) ja tuli luntakin. Mutta kun lunta ei tullut kun muutaman kerran ja tammikuussa alkoi jo asteet hivuta kymmeneen, en oikein ehtinyt edes valittaa että vihaan talvea! Kylmiäkin päiviä oli, muttei mitään verrattuna Suomen hirveisiin pakkasiin... Oli oikeastaan ihan hauskaa kun täälläkin takapihalla oli joku aamu tällainen näky ja me käytiin heittelemässä vähän lumipalloja takapihalla (ja lasten koulu tietysti peruttiin, katsokaa nyt tuota lumimyrskyä):


Välillä tuntuu hassulta kun olen ihan pikkukylästä kotosin, että miten nopeasti sopeutuu ja tottuu suureenkin kaupunkiin. Nyt alkaa jo tuntumaan, että samoihin naamoihin törmää tämän tästä ja kaikki paikat on jo nähty (vaikkei ne oikeasti todellakaan ole). Muistan kun joskus googlettelin kuvia Lyonista ja mietin vain miten tulen selviämään siellä - ja vielä lasten kanssa. Kaikista tilanteista silti selvittiin ja metroilla ja busseilla kulkeminen on älyttömän helppoa. Onhan tässä erilaista tullut koettua kuten mellakkapäivästä selviytyminen... Vaikka metrot ja bussit ei kulkenut ja en päässyt nettiin katsomaan tilannetta, ja au pair -äitikin oli työmatkalla muussa maassa, siitä kuitenkin selvittiin - pienen paniikin jälkeen kun hengitti syvään ja tajusi taksien kulkevan, kaikki oli hyvin :D


Tää on taas hieman sekava postaus, mutta kunhan annan ajatusten virrata :) Kaikin puolin oon tosi happyhappyjoyjoy tästä kokemuksesta, enkä malta odottaa mitä kaikkea uutta opin, näen ja koen seuraavien puolen vuoden aikana! Unelmissa on, että keväällä ja kesällä olisi aikaa ja rahaa reissata edes hieman tässä lähellä. Pariisissa käydään varmaan perheen kanssa toukokuussa ja kaverin, joka on Saksan puolella au pairina, kanssa ollaan suunniteltu kesälle jotakin Etelä-Ranskan minilomaa... Pitää vielä katsoa, mutta mahdollisimman paljon haluaisin täällä kokea ja nähdä. Suomeen menen varmaan käymään kerran, kun serkku pääsee ylioppilaaksi, muuten en aio siellä enää käydä, kunnes sitten palaan.


Joku kysyi multa kommenttiboksissa sellaisen kysymyksen, että suosittelenko au pairiksi lähtöä ja mitkä asiat on mulle olleet parhaita ja vaikeimpia. Parhaita asioita on tietysti eniten, mutta on niitä vaikeempiakin. Mutta ehdottomasti suosittelen, niin kuin suosittelen myös vaihtoon tai ulkomaille työskentelemään lähtöä. Ulkomailla asuessa oppii itsestään niin paljon ja kokee uutta. Vaikken koskaan ois uskonut että sanon tän, luulen että olen oppinut ja kasvanut ihan hirveästi itsestäni tämän reissun aikana. Vaikka yhtä hönö olen vieläkin, niin silti... Vastaan on tullut niin paljon uusia asioita, tää on ollut ehdottomasti silmiä avartavaa.



(maailman söpöin kuva)

Mikä sitten on ollut parasta tähän asti? Uuden kulttuurin ja maan tunteminen on ainakin mulle ehdoton rikkaus. Se, että voi tuntea kuuluvansa kahteen kotiin ja oppii jonkun kaupungin ja maan tavat niin hyvin, että voi palata koska vaan. Uuden kielen oppiminen. Nykypäivänä kieliä arvostetaan todella paljon, ja mä oon tosi onnellinen että olen saanut oppia (jonkun verran edes) ihanaa kieltä. Haluan ehdottomasti jatkaa ranskan opiskelua jatkossakin. Ihmisiin tutustuminen, niin omaan au pair perheeseen (joka sattuu olemaan ihan paras!) kuin uusiin ystäviinkin. Mä olen saanut ystäviä säkällä (blogin ja facebookin kautta) niin kuin myös koulun kautta, bileissä ja baareissa. Rakastan uusiin ihmisiin tutustumista ja oon saanut elämääni tosi arvokkaita ihmisiä täällä. Ja mitä ihanimpia iltoja mä olenkaan saanut viettää ihanien ihmisten seurassa!






Pahinta mitä mulle on käynyt täällä? Noh, kai sen voi sanoa suoraan että suhde ei kestänyt. Ja sitten yleisesti perheen, sukulaisten ja ystävien ikävöinti. Mutta en ole kertaakaan katunut lähtöäni tänne ja jollain tavalla uskon, että kaikki mitä elämässä meille tapahtuu, tapahtuu jostain syystä... Vaikken todellakaan vielä tiedä mistä syystä, joskus saan tietää että niin sen pitikin mennä. On ollut rankkaakin, mutta mä saan kiittää mun upeita kavereita ja au pair -äitiä siitä, että mä jaksoin yhdessä vaiheessa nousta sängystä.

Nyt kaikki on taas hyvin ja elämä hymyilee, mä nautin olostani täällä ja... elän elämääni.

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

vähän liian pitkä teksti mut kivoja kuvia :)

Anonyymi kirjoitti...

miks suhde ei kestäny??

paula kirjoitti...

tuntuis että sulla on ollu siellä tosi hieno kokemus! jotenki tosi kivaa tekstiä :)

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Se lukee joka jaksaa :) Kiitos.

Anonyymi: Plah, joskus kai vaan käy näin.

paula: Tämä on ollut :) Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

"plah joskus kai vaan käy näin" ton verran sulla on sanottavaa jos ootte eronnu? lol

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Mulla on sanottavaa vaikka kuinka paljon, usko pois. Mä voisin avautua aiheesta vaikka miten, mutta.. en voi, en halua. Toivon, että riittää kun kerroin rehellisesti vain, että suhde ei kestänyt.

Nella kirjoitti...

Mä en edelleenkään tajua, että miten anot kuvittelee että sun tai ylipäätään kenenkään pitäisi jakaa kaikki asiansa vieraille lukijoille. Eli mun mielestä sun kommentti oli hyvä ja oikeutettu.

Noin muuten.. Mun mielestä tää postaus oli ihanan rohkea, ihanan aito ja aivan sua. Tiedän kokemuksesta miltä nuo fiilikset tuntuvat ja voin kertoa, että se kaukokaipuu ei katoa koskaan (; Hienoa silti, että ootte tehneet yhteisen ratkaisun ja jatkatte frendeinä. Mulle kävi maailmalla ihan samoin ja tällä hetkellä oon kuitenkin maailman ihanimman miehen vaimo.

Joka tapauksessa, nautin niin kovasti tän tekstin lukemisesta! <3

Lotta kirjoitti...

Nella: <3 Olet rakas ja sun kommentit on parasta mitä voi postaukseensa saada. Kiitos sanoista <3
Mutta niin, kaipa tässä bloggailussa pitäisi ottaa sellainen asenne, että joko kertoo kaiken tai sitten ei yhtikäs mitään - ei mitään siltä väliltä. Mutta toisaalta, mun elämä, mun blogi, kirjotan mitä itse haluan :)
Kiitos Nella oikeasti kommentista ja ihanista tsempeistä ja sanoistas. Oot tärkeä!

Jenni Ukkonen kirjoitti...

Tästä koko jutusta tuli kyllä niin hyvälle mielelle :) Pystyn samaistuun niin hyvin kaikkeen mitä tässä kirjoitit (ja hitto vie aika on mennyt nopeaa!!!) ja ihanaa että oot niin avoin vaikkei kukaan sitä sulta odottaisi. Anot saa jäädä sinne omaan arvoonsa ;)

Lotta kirjoitti...

Jenni: Kiva että tulit hyvälle mielelle :) Mieti, me ihan JUST kommentoitiin toisillemme, että kohta on tulossa lähtö ja kriiseiltiin pakkaamista. Nyt on helmikuu!

nitahannele kirjoitti...

Kuten Jennikin jo kommentoi, en voinut muuta kuin hymyillä lukiessani tätä postausta. Itse lähdin elokuussa 2009 au pairiksi Hollantiin ja sille tielle jäin. Mulla oli jo paikka yliopistossa ja vallaton teekkarielämä odottamassa, mutta ei se vain tuntunut oikealta. Jo ennen joulua mietin itsekseni minne päin maailmaa seuraavaksi suuntaan karkuun ja Suomessa vietetyn joululoman jälkeen tunne vain voimistui voimistumistaan. En enää kuulunut sinne vaan sydän haikaili koko ajan takaisin.

Itse olisin lähtenyt Australiaan vuodeksi, ja vaikka ei sekään välttämättä olisi ollut väärä ratkaisu, olen tyytyväinen että hostperheeni ja silloinen tuleva-nykyinen entinen poikaystävä puhuivat minulle järkeä päähän. Heidän avulla ja erityisesti tuella löysin yliopiston, joka oli sitä kaikkea mitä olen aina halunnut. Muistan kuinka jännitin, panikoin ja itkupotkuraivoilin. Ja itkin onnesta kun luin yliopiston meilin sisäänpääsystä.

Yliopisto alkoi, ensin jätti poikaystävä ja sitten paras ystävä lähti karkuun Australiaan. Ei kaikki ole ollut ruusuilla tanssimista, päinvastoin. Syksy oli henkisesti raskas, mutta luulen että olisin ollut enemmän rikki Suomessa kuin täällä. Kotona.

Hetkeäkään en ole katunut päätöstäni, päinvastoin. En ole koskaan ollut näin onnellinen ja sinut elämäni kanssa. Enää en halua juosta karkuun (no ehkä hiukan sinne Australiaan ja Amerikkaan ja Aasiaan ja Afrikkaan) vaan mulla on hyvä olla ja... elän elämääni ;)

Lotta kirjoitti...

Nita: Arvaa oliko mulla hymy huulilla kun luin kommenttias. Ihan kuin olisi lukenut omaa tekstiä, ainakin melkein. Kiitti tosi paljon kun kerroit omia kokemuksias, kuitenkin aina välillä tuntuu että ajatusten kanssa on hieman yksin ja tuntuu että kaikki on aivan liian sekavaa :D Mulla on vielä todella auki mitä haluaisin, kuitenkin niin rakkaita ihmisiä on Suomessa. Hyvä vaihtoehto ehkä olisi mennä takaisin, katsoa miltä elämä siellä tuntuu ja tuleeko kova ikävä tänne. Vaikeaa! Mutta kiitos toooosi paljon kommentistasi, ihanaa että sulla on kaikki nyt hyvin ja olet selvinnyt kaikenlaisista koettelemuksista! <3

Anonyymi kirjoitti...

oisko sinne mahdollisuus hakee opiskeleen vaikket oo ranskalainen? opiskelisitko ranskaks? eiks sua harmittais jättää kaikkia kavereita suomeen?

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: En tiedä kuinka tarkkaan luit tekstiäni, mutten ole tosiaan siis vielä päättänyt yhtään mitään ja ajatuksissa on vain käynyt täällä opiskelu. Mutta en koe olevani vielä niin hyvä ranskassa että voisin sillä opiskella, eli jos tänne jäisin, etsisin ensin koulun jossa voisi opiskella koko tutkinnon englanniksi. Suomessakin opiskelee ulkomaalaisia koko tutkinnon englanniksi vaikkeivat he olisi suomalaisia, joten luulen täällä olevan sama homma :) Mutta silloin olisi paaaaljon paperihommaa ja todistusta että asuu täällä jne. :)

Lotta kirjoitti...

Niin ja tottakai harmittais "jättää" kaverit Suomeen, jos niin päättäisin! Menisi paljon rahaa lentoihin vieraillessa perheen ja ystävien luona. Uskon silti, että hyvät ystävät pysyy mun kanssa ja kauan, päätän mitä päätän. Vaikka suuttuis eka :p Hahah.

nitahannele kirjoitti...

Kyllä mäkin mietin, kuinka selviän ilman sunnuntaipäivällisiä isin luona, euron marathon-puheluita rakkaimman ystävän kanssa sekä siskon iltavuoron jälkeisiä kahvihetkiä. Muistan kuinka äiti suuttui ja rakkain ystävä oli pettynyt, mutta siitä tiesin että nää on niitä ihmisiä jotka välittää ja jotka säilyy läpi elämän. Oon menettänyt monta "ystävää" täällä asumisen aikana ja saanut ainakin tuplasti uusia.

Musta tuntuu jotenkin aina yhtä kamalalta sanoa tämä, aivan kuin olisin maanpetturi enkä välittäisi rakkaistani siellä. Mutta mä en vain enää näe itseäni asumassa Suomessa. Ehkä sitten joskus vanhana mummona, kuka tietää. Mutta jos maailma päättääkin heitellä, tiedän että mulla on aina paikka minne palata <3

Minkä päätöksen teetkään, uskon että se on sulle varmasti se oikea. Nauti sun au pair -ajasta, toisinaan kyllä kaipailen niitä huolettomia päiviä (vaikka ei tää opiskelijaelämäkään aina niin huolellista(?!) ole ;) Keep on going girl!

jade kirjoitti...

JEEE GO LOTTA I BELIEVEEEE I CAN FLYYYYYYYYYY <3 ok love you nasty girl nähään pian

Lotta kirjoitti...

Nita: Mäkin olen miettinyt että kyllä mä voisin Suomeen käydä sitten tekemässä perheen joskus :D Vielä se ei oikein tunnu omalta paikalta kun on tottunut elämään muualla ja enemmän.. kansainvälisessä paikassa. Mutta mä nautin, onneksi mulla on ihana perhe jonka kanssa eläminen on tosi helppoa ja saan nauttia elämästäni täysin rinnoin :) Mitä muuten opiskelet siellä?

Jade: Hahhaha Jade mene nukkumaan :D Ps aika surullista että mun mussukoita on mun kanssa kuvissa mutta sua ei! Kamalaa ja hirveää. Mut joo yoyo nasty girl see ya hahaha

nitahannele kirjoitti...

Opiskelen teknillisessä yliopistossa teollista muotoilua, mikä on kyllä mulle unelmien täyttymys! Oon aina miettinyt hakeako taiteteolliseen vai teknilliseen, mutta finanssipuoli sai mut valitsemaan tulevaksi ammatiksi DI:n. Onneksi siis löysin tän, koska meidän laitoksella molemmat puolet yhdistyy sulavasti ja Forbes on jopa rankannut linjan maailman taidekoulujen kymppiin. Ei paha teknilliseltä yliopistolta :D Ootko mitä alaa harkinnut hakea opiskelemaan?

Lotta kirjoitti...

Nita: Kiva että siinä yhdistyy molemmat, teknillisyys ja taidekin :) Hienoa että oot löytänyt sen oman juttus! Mulla on kaikki ihan auki, mutta sellaiset mitkä on kauemmin pyörinyt päässä on journalismi/viestintä ja eri kielet, mutta... En oikeasti vielä tiedä :) Toivotaan että saan tässä kevään ja kesän aikana jonkun ahaa-elämyksen, tosin sitä on odotettu jo pari vuotta :D