11/01/2010

Ikävä

Halloween-partyista (villeimmät missä olen koskaan ollut) on nyt selvitty ja voin keskittyä hieman vakavampiin asioihin. Pari lukijaa on kysellyt etäseurustelun vaikeuksista ja halunnut tietää miten minä ja mun poikaystävä pärjätään, ja pari lukijaa on myös sanonut mua 'tunteettomaksi ihmiseksi ja huonoksi tyttöystäväksi', kun olen vain jättänyt ja lähtenyt vuodeksi pois. Vaikka en niinkään mietikkään mitä muut musta ajattelevat, ajattelin silti avautua seurustelusta tuhansien kilometrien välimatkalla ja vähän siitä ikävästä. Siltikin yleisellä tasolla, meijän suhde on kuitenkin meijän suhde.

Perjantai-iltana itkin puhelimeen poikaystävälle tunnin verran. Ja oon aika ylpeä itsestäni, en itkemisen takia, vaan sen, että perjantaina itkin koti-ikävää ensimmäisen kerran. Onhan sitä pari kertaa kyyneleitä tullut kun ollaan juteltu puhelimessa, mutta se on mennyt aina ohi helposti. Perjantai oli sitten jotenkin vaikeampi eikä siitä meinannut tulla ollenkaan loppua. Ja tiedän kyllä mistä se johtuu.
Torstaina poikaystäväni oli mun isän kanssa kattomassa lätkäpeliä. Perjantaina poikaystävä oli mun isän luona äitipuolen synttärikahveilla. Silloin kun mun poikaystävä (okei, nyt meni hermo 'poikaystävän' kirjoittamiseen miljoonatta kertaa, joten tästä lähin 'poikaystävä' on 'M') näkee mun perhettä, on mun kotona ja näkee mun sukulaisia, tulee tunne, että munkin pitäisi olla siellä. Kaikki on koolla, juomassa kahvia ja syömässä kakkua, puhumassa kuulumisia, tekemässä niitä normaaleja asioita, mitkä tuntuu sillä hetkellä ihan itsestäänselviltä; iskä puhuu eniten, kertoo hauskoja juttuja, äitipuoli ahertaa keittiössä ja tekee ihanaa ruokaa, ja kokeilee aina jotain uutta ja on sydämellinen, koira istuu jaloissa ja odottaa, että lattialle tipahtaa jotain, veljet mörähtää eikä suostu halaan (halaan niitä silti), naapurit tulee nauraen kylään ja kaikki on niin.. kodikasta.

Sitten tän lisäksi M kertoi ikävästä jutusta, mikä oli niiden perheelle sattunut, ja tuntui pahalta olla täällä ja sanoa vaan puhelimessa "oon pahoillani, pärjäättekö". Silloin kun tapahtuu jotain tuollaista, pitäisi olla siellä ja halata, olla vaan vieressä. Samoin jos soitellaan ja M kertoo olevansa kipeä, mun pitäisi olla siellä, viedä buranaa ja mehua, tuoda kylmä pyyhe pään päälle ja maata sängyllä vieressä. Osaako joku muu nyt hoitaa sitä oikein?!

Näiden tunteiden lisäksi on myös toinen ongelma: raha. Mun viimeisin puhelinlasku oli satasen, mikä on mulle (ja mun äidille) aikas paljon. Toki me yritetään jutella Skypessä, mutta M on intissä, joten skypeilyt jää aina viikonlopulle. Ja tää olis liian rankkaa jos ei saisi puhua, mutta silti pitäisi keksiä keino, millä välttää satasen laskuja.

Vaikkakin tämä viikonloppu on ollut jotenkin erityisen haikea, se on silti ensimmäinen haikea viikonloppu. Mun mielestä se on hyvin, koska olen ollut täällä kaksi ja puoli kuukautta. Jos mulle tulee ekat kunnon itkuraivarit lähes kolmen kuukauden jälkeen, oon pärjännyt aika hyvin.

Ette usko kuinka itken kun kirjotan tätä. Mutta silti täältä itkun seasta voin samalla miettiä: mä myös tulen pärjäämään hyvin.

(Ja sitä paitsi miksi pitää kuunnella surullista musiikkia, niitä piisejä mitkä muistuttaa toisesta?)

Anyhooow, mä olen menossa Suomessa käymään marraskuussa, tosin vain viikonlopuksi; oon perjantaina myöhään illalla Helsinki-Vantaalla ja lähden iltapäivällä sunnuntaina. Mutta on sekin jotain, ehtii olla kotona, M:n kanssa, iskällä ja kavereiden kanssa olisi tarkoitus mennä baariin lauantaina :) Mutta sitten taas kun mietin marraskuun jälkeistä aikaa, mietin joulua. Joulua, jonka olen ensimmäistä kertaa pois läheisten luota! Onneksi meillä ei ole koskaan samanlaista, todella rutiininomaista joulua. Välillä ollaan kotona, joskus kummitädillä, joskus olen iskällä, kerran oltiin jopa myös laivalla... Meillä ei ole riisipuuroa klo 10, me ei aina jakseta kuunnella joulurauhan julistusta, aina ei käydä hautausmaalla - well you got the point.

Ja M tulee tänne tammikuussa kahdeksi viikoksi, heti kun intti loppuu. Se antaa aika paljon voimaa ja energiaa jaksaa. Eli niille, jotka pohtivat etäsuhteen toimimista, tulevaisuuden suunnittelu auttaa. Mä olen jo miettinyt vaikka mitä kivaa kun M tulee tänne. Kaksi kokonaista viikkoa yhteistä aikaa! Mietin myös pidemmälle kuin tammikuu (olen aina ollu se sairaan pitkälle suunnitteleva ja pohtiva...), esimerkiksi ensi syksyä ja yhteenmuuttoa... Helpottaa kummasti kun voi jutella niitä näitä Skypessä ja linkitellä kivoja kämppiä - ihan kuin sellanen olis tapahtumassa lähiaikoina. Toisten mielestä itsensä huijaamista, mutta mun mielestä todella toimivaa :p

Mä oon jo ehkä avautunut liikaa ja unohtanut sen punaisen langan. Tekstin pointti oli kuitenkin se, että vaikka välillä tulee heikkoa ja haikeaa, se kyllä menee ohi ja aina kannattaa miettiä niitä parempia juttuja; seuraavaa näkemistä, Skypen olemassaoloa, sitä että tämä on vain vuosi, ja me opitaan toisistamme enemmän. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, ja jos toisen meistä joskus täytyy esimerkiksi työssään asua ulkomailla, me tiedetään että pystytään siihen. Tai jos toinen meistä haluaa opiskeluissaan lähtöä vaihtoon, me tiedetään sen olevan ihan helppo juttu :)

13 kommenttia:

Jannnna kirjoitti...

just tämmöstä tänne oon kaivannut! että kerrot jotain enemmän itestäs ja käytännön juttuja au paireudesta. kiitos postauksesta:)

Lotta kirjoitti...

Jannnna: Kiitos kommentista :)

Anonyymi kirjoitti...

oisit voinu kertoo jotenkin myös mitä mieltä SUN poikaystävä, tää oli tämmöne minäminäminäminä-juttu

Lotta kirjoitti...

Lotta: Tämä on mun blogi, jossa kerron asioita mitä haluan - tai voin. Poikaystävän asiat ei kuulu tänne, hän tuskin haluaa, että niitä kuulutetaan täällä kaikille. Hän on kuitenkin samoilla linjoilla kuin minä.

Anonyymi kirjoitti...

kiva postaus ja tsemppiä sinne, vaikutat kyl tyypilt joka jaksaa!! :)

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Kiitos tsempistä ja kyllähän mä jaksan! J'aime Lyon ;)

Anonyymi kirjoitti...

tykkään näistä sun aidoista postauksista :) blogis tuntuu kivalta, au pair elämää, pohtivia postauksia ja hömppää! i like :)

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Kiitos ihanasta kommentista! :)

Anne K. kirjoitti...

Voi mikä kirjotus. <3 Mutta olet rautaa ja jaksat kyllä, yhteinen aika on kahta ihanampaa ko on ollu erossa! Haleja ja pusuja!

t. Nannu

Jenni kirjoitti...

<3

Tuohon puhelinlaskujuttuun voisin muuten ehdottaa että tutkit millaisia pre paid-liittymiä siellä ranskassa on tarjolla. Itse otin täältä sellaisen pre praidin, mihin saa aina tietyn summan rahaa lataamalla ilmaisia puheminuutteja suomeen (esim. 10 puntaa lataamalla saa 90 minsaa ilmaista puhetta ulkomaille jne)... niin ei tarvi aina olla kummankin koneen äärellä tai maksaa maltaita :) Ja liittymään ei tarvi kuitenkaan sitoutua muuten kuin sen verran mitä siellä kortilla nyt on rahaa jäljellä, niin välttyy yllärilaskuilta :)

Lotta kirjoitti...

Anne K.: :) Joo, kyllä tämä tästä! Miten muuten teillä on menny? :)

Jenni: <3 Miksiköhän en ole miettinyt noita pre paid -liittymiä? Koska kyllä niitä näkyy kuitenkin kaupoissa ja kioskeilla paljon. Kiitos vinkistä! <3 Satasen vois käyttää paljon viisaamminkin, hehe ;)

rva ruusunen kirjoitti...

Mun mielestä tästä postauksesta pystyi kyllä aivan täysin lukemaan myös sun poikkiksen fiilikset. Homma toimii, ikävä on ja pian taas näätte ja vietätte ihanaa aikaa yhdessä! Musta on mielettömän hienoa, että M puolsi _sun omaa unelmaa_ lähteä au-pairiksi.

Mun sisko lähti lukemaan koreografiksi Britteihin eikä kolmivuotinen taival haittaa siskon ja murunsa seurustelua. He näkevät toisiaan mahdollisimman paljon, sisko hakee Suomeen vaihtoon (!), koska täällä on niin laadukas opetus, ja onhan se mieskin tällä hetkellä San Fransiscossa. (;

Mun mielestä on itsekästä väittää että joku, joka uskaltaa toteuttaa unelmiaan, olisi kylmä ja sydämetön. Eiköhän nuo parisuhdeasiat ole moneen kertaan käyty läpi ennen reissuun lähtemistä. Sitä ei vaan ehkä huomaa kirjoittaa blogissa, mikä saa jotkut luulemaan, ettet ikävöisi takaisin Suomeen ja omaa murua.

Oon ylpeä susta ja siitä, että lähdit. Ja ylpeä siitä, miten M odottaa sua kotona! Toiset näkevät näistä teksteistä vaan sen mustavalkoisen puolen, toiset osaa lukea rivien välistä ja aistia sen, mitä sinäkin siellä tunnet. <3

Lotta kirjoitti...

rva ruusunen: Aloin melkein itkemään kun oli niin ihana kommentti <3 Niin, ehkäpä mun olisi pitänyt sanasta sanaan kirjoittaa kaikki meidän keskustelut ennen kuin tänne lähdin ja sanasta sanaan selittää kaikki tunteet. Mutta niin kuin jo alussa kirjotin, että kirjoitan yleisesti ja tämä on meidän yhteinen asia, en voi kirjottaa kovinkaan henkilökohtaisesti - mutta eipähän tuota kaikki (halua) lukea kunnolla.

Vaikka oon sitä mieltä, että suhteessakin pitää välillä miettiä omia unelmiaan, niin oon silti ikuisesti kiitollinen, että M "päästi" mut lähtemään ja ymmärsi, että tätä olen kauan halunnut.

Ja kun meitä on ihmisiä on oikeasti niin MONEKSI, jotkut ei halua lähteä murunsa luota, jotkut eivät ole koskaan lähteneet, toisilla ei ole paloa ulkomaille jne., niin ei aina pysty ymmärätämään toisten päiden ajatuksia ;) Mutta vaikkei ymmärtäisi, ei sitä välttämättä tarvitsisi tunteettomaksi sanoa? :)

Kiva kuulla että siskollasi ja sen miehellä menee hyvin, vaikka olenkin sitä mieltä että tässä pärjätään, on silti kiva kuulla erilaisia "selviytymistarinoita" etäsuhteissa! :)

Kiitos että siellä on joku joka ymmärtää rivien välistäkin <3