11/30/2010

Lähes neljä kuukautta au pairina

(Nyt jo postauksen kirjoittaneena on pakko varoittaa: tää postaus on ihan liian pitkä, liian avautuvainen ehkä liian sekavakin... Tekstiä vain tuli, mutta eipä täällä nyt liikaa ole tätä oikeaa pohtimista au paireudesta - onko tuo sana? - enkä itsestäni ole hirveästi kertonut, joten... Here we go.)

Viimeiset postaukset on keskittynyt koruihin, kenkiin ja oikeastaan vaan jonkinlaiseen lätinään, mutta oon mä lähiaikoina tehnyt myös postauksen au pairin arjesta sekä mun opiskeluista ja niihin pääset painamalla tästä

Mutta, takaisin otsikkoon; lähes neljä kuukautta au pairina. Vou. Neljä kuukautta. Se on kolmasosa vuodesta.

Mä muistan kuinka silloin alussa, ensimmäisen kuukauden aikana mietin aikaa tosi pitkälle eteenpäin "tsemppaakseni" itseäni. Mä mietin, että ensimmäiset pari kuukautta menee helposti kun näen ja koen kaikkea uutta ja ihmeellistä. Että parin kuukauden jälkeen alkaa jo syksy, jonka aikana käyn ehkä kerran Suomessa ja syksyn jälkeen tulee talvi, jonka aikana oon jo opiskelemassa ja saanu ehkä yhden kaverin (mun hartain toive :D). Tsemppasin itseäni myös sillä, että mun vanha lukiokaveri tulee tänne joulukuun lopussa opiskelemaan(!), tosin pitää kyllä myöntää, että ehdin melkein unohtaa koko asian kun on ollut niin paljon kaikkea. Sitten kun joulun ja uuden vuoden vietto täällä olisi ohi, ei menisi aikaakaan, että M tulisi tänne kahdeksi viikoksi. Sitten alkaa kevät talvilomineen ja aikasine kevätpäivineen, porukat tulee ehkä kerran käymään, sitten onkin kesä...

'Tsemppaus' on ehkä väärä sana, koska mulla ei ole missään vaiheessa ole ollut vaikeaa tai mitään kärsimystä olla täällä, päinvastoin. Mutta kaikki varmaan ymmärtää, että vaikka kuinka elämästään nauttii ulkomailla tai muualla kaukana läheisistään, sitä silti miettii päivää kun kaikki taas on normaalisti, voit olla joka päivä poikaystäväsi kanssa, nukkua joka yön jonkun kainalossa, kahvitella kavereiden kanssa koska haluat, olla perheen ja sukulaisten kanssa, jutella äitin kanssa...

Mutta onko asiat sitten mennyt noin kuin alussa itseäni tsemppasin? Mun pitää myöntää, että mulla on ollut todella helppoa ja myös onnekastakin tää aika täällä. Esimerkiksi mun pari kaveria Venezuelasta ei koko au pair -vuotensa aikana voi käydä kotimaassaan ihan yksinkertaisesti rahan takia, ja myöskin sekin on ongelma, että lennot on todella pitkiä, jolloin ei olisi todellakaan järkeä lähteä esimerkiksi viikonlopuksi Venezuelaan.

Mä kävin syyskuun lopussa Suomessa ja olin siellä keskiviikosta sunnuntaihin, mukavan ajan; ehdin nähdä joitain kavereita, olla himassa ja isällä, poikaystävän kanssa ja tavata sukulaisia. Lennot makso 200 euroa. Mun äiti, kummitäti, serkku ja sen äiti kävi Lyonissa pidennetyn viikonlopun ajan marraskuun alussa. Mä olin Suomessa toissa viikonlopun, samaan aikaan kuin lapset kävi Suomessa. Mä olen menossa jouluksi ja uudeksi vuodeksi, yhteensä 13 päiväksi Suomeen.

Joku saattaisi jopa sanoa, etti me poikaystävän kanssa missään etäsuhteessa eletä. Tai että, onpa tosi kokemuksia antava vuosi kun ramppaan koko ajan Suomessa. Mutta miksi en ramppaisi jos mulla on mahdollisuus? Jos tiedän, että on rahallisesti ok lähteä käymään Suomessa ja jos tiedän, että esimerkiksi lapsetkin lähtevät käymään samalla tai mua ei muuten vaan tarvita, niin miksen menisi ja nauttisi läheisten seurasta? Myöskin se on ollut mulla mielessä, että vaikka mun mielestäni suhteessa saakin ajatella itsenäisesti sekä hieman itsekkäästikin ja lähteä esimerkiksi au pairiksi tai vaihtoon tai what ever jos haluaa, niin silti tässä tilanteessa mun on joskus tehtävä kompromisseja. Lennän Suomeen ja "pidän huolta" myös meijän suhteesta, niin hyvin kuin vain voin tällä tavalla.

Ja nyt, yli kolmen kuukauden jälkeen tuntuu, että aika vilisee hirveetä vauhtia. Ehkä liiankin? Tietysti mä mietin, että mites sillä toisella menee; se on intissä vielä tammikuulle ja siellä se aika tuskin ei vilise ohi hirveetä vauhtia tai siellä olo ja mettässä kökkiminen (tai vaihtoehtoisesta pleikkarin pelaaminen...) ei varmaan hirveän kivaa ole. Mutta. Se ymmärtää, että tää on mulle tärkeetä ja mä haluan tätä, ja kyllä sekin on sitä mieltä, että helpommin tämä on menny kun luultiin :)

Tosiaan, joulun ja uuden vuoden jälkeen kun tänne palaan, siitä on naurettavat kolme viikkoa siihen, että M tulee tänne kahdeksi viikoksi, jonka aikana myös lähdetään Milanoon. Sen jälkeen en Suomen vierailuista tiedä, haluaisin kyllä viettää täällä keväällä ja kesällä mahdollisimman paljon aikaa kun on niin lämmin ja ihanaa. Äiti on vielä kovasti suunnitellut tulevansa tänne (oikeastaan kahteen kertaan, keväällä pääsiäisen aikaan ja sitten kesällä hakemaan mun kamoja täältä, ihana äiti), samoin mun isä ja äitipuoli. Helmikuu-maaliskuun vaihteessa lapsilla on mid-term-break ja saatan saada tänne kavereita vieraaksi.

Opiskelut alkoi marraskuun alussa oikein hyvin ja meidän ryhmä on ihana. Ilmottauduin myös joulukuulle sekä myöskin puolikkaalle tammikuulle. Sain sovittua, että luen tammikuun alussa kaksi viikkoa, ja palaan ehkä takaisin sitten kun M on täältä lähtenyt joten mun ei tarvitse turhaan maksaa koko kuukauden kurssia. Oon saanut ihania kavereita, varsinkin kahdesta muusta au pairista, jotka molemmat on Venezuelasta. Niiden kanssa on ihmetelty lunta, kahviteltu, shoppailtu, syöty liian monta lounasta ja liian monta jälkiruokaa, juoruttu... Tätä mulla on ollu tosi paljon ikävä, perus hengailua kavereiden kanssa :)

Mun äiti alkoi eilen ahdistella (no okei, se vain kyseli, mutta tästä aiheesta kysely on aina ahdistelua) mun opiskeluista. Mähän olen vain ylioppilas. Vuodelta 2009, toinen välivuosi siis menossa. Tein ylioppilasjuhlien jälkeen toimistotöitä vuoden, miettien opiskelupaikkaa ja kävinhän mä muutamissa pääsykokeissakin (tää alkaa oleen jo vitsi joillekin mun sukulaisille; olen käynyt muutamaan, ehkä neljään, kertaan pääsykokeissa Turussa, jonne mulla on jonkinlainen pakkomielle päästä opiskelemaan ja asumaan. Mun sukulaisia asuu Turussa ja mä aina pääsykokeiden ajan olen asustanut heidän luona. Hahah, pariin kertaan multa on kyselty, että koskas meet taas pääsykokeisiin shoppaileen ja hengaileen serkkus kanssa?), mutta mihinkään kouluun en päässyt sisään. Sitten talvella 2010 kuulin mahdollisuudesta päästä au pairiksi, aloin lähettämään sähköposteja ja sitten jo helmikuussa tapasinkin perheen ja Lyoniin lähtö lyötiin lukkoon. And here I am.

En tosiaan tiedä tulevasta. Ehkä haen lisää kouluihin, ehkä muutan toiselle paikkakunnalle, ehkä muutan poikaystävän kanssa yhteen (tätä haluaisin kaikista eniten), ehkä haen töitä, ehkä ehkä ehkä... Mutta onneksi mun ei tarvitse stressata niistä vielä ja niin kuin mun lemppariajatus/mietelause/motto meneekin; ei ole väliä kuinka kauan etsimisessä menee, kunhan sillä välin nauttii elämästä. Ja niin aion tehdäkin.

Ps. Täällä sataa lunta. Ei mitään märkää taivaalta tippuvaa lumen näköistä asiaa, vaan ihan lunta. Lunta tuli jo viime viikolla kerran, mutta se vain käväisi ja suli heti. Tänään kaupunki näyttää ihan... noh, Suomelta. Liikenne on hidasta, ihmiset märkiä ja kylmissään, jotkut bussit lopetti kulkemisen, lapset heittelee innoissaan lumipalloja ja lasten koulu on suljettuna huomenna. Hei suljettuna?! Tuntuu näin suomalaisena todella naurettavalta jäädä kotiin vain sen takia, että sataa lunta. Tonne ei kuitenkaan voi kuolla? No mutta, mä otan vapaapäivän mielelläni vastaan ja nukun hieman pidempään kun kuuteen. Tässä kuva meidän parvekkeelta:

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

sanon heti alkuun ku ees luen koko tekstii, et ei jatkossa näin pitkii tekstei. ei kukaa jaksa lukee näitä, joten vähän lyhempikin lätinä ehkä riittäis. ei pahalla siis sanottuna vaan se vaan on niin et jos huomaa vaan et joo tekstii niin ei jaksa :)

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Kiitos mielipiteestä :) Näitä nyt on kuitenkin kyselty, että kertoisin oikeasti au paireudesta, arjesta ja ikävästä, ongelmista ja siitä että miten menee, niin kyllä sen teen jos pyydetään :) Voin mä silti myöntää, että kun aloin kirjottamaan niin tekstiä vain tuli ja tuli... :D

Anonyymi kirjoitti...

siis täh siel lunta??? nyt jo? :D oho

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: No joo-o :D Kyllä mä tiedän, että tännekin tulee talvi tottakai, mutta että tässä vaiheessa jo isot kasat lunta?

Anonyymi kirjoitti...

tosi kiva postaus, tykkään kun aina yllätät ja kerrot paljon itestäs, se on kivaa :)

Anonyymi kirjoitti...

ootko supairina järjestön kautta vai itsenäisesti? miltä sivulta löysit perheen? :)

Lady Laetitia kirjoitti...

Ei ollut minusta yhtään liian pitkä juttu. Jännä, että sielläkin on lunta, täällä on nyt ennätyspakkaset, en muista milloin jo marraskuussa olis ollut -20 astetta. Ja tää kuulemma kestää pitkään, et kiva. Mun bulgarialainen ystäväni kertoi, että sinnekin kuulemma tulee myöhemmin -20 astetta, mitä mun on hankala uskoa, koska Bulgaria on etelässä!!
Ymmärrän sun "ahdistuksen" jos noin voi sanoa tulevaisuuden suhteen. Mäkin mietin juuri tulevaisuuttani ja mitä teen koulun päätyttyä, ja miten saan koulun ensin päättymään. Mutta mäkin olen asenteella, että olen kuitenkin nuori, minulla on aikaa, ei ole kiire mihinkään ja sitä ehtii töissä olla kuitenkin sitten monet vuodet, mutta juuri nuorena pitää kokea asioita, koska ei niitä sitten vanhempana tule niin tehtyä..

rva ruusunen kirjoitti...

Mä tykkään pitkistäkin postauksista - ne lukee jotka jaksaa :) Tässä ei ollut edes yhtään toistoa, vaan tuota tekstiä oli kivaa ja johdonmukaista lukea! Eli muista myös meitäkin, jotka teekupposen äärellä luetaan mielellään vähän pidempiäkin tekstejä. Etenkin, kun sun kirjoitustyyli on niin hauskaa <3 Ja värikästä.

Tuo lumentulo on kyllä aika mahtavaa, mutta en tajua miten sen takia suljetaan koulu :,D Tosin niinhän se menee, että "Maassa maan tavalla tai maasta pois".

<3

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Itsenäisesti :)

Lady Laetitia: Joo, mä olen tutuilta kuullut, että siellä on kylmä ja pohjosessa on menty jo yli 30 miinusasteen. Aika hurjaa! Ja niin, nuorena ehtii kokeilla kaikkea ja niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, "etsiä itseään". Tiedän kuitenkin niitä, jotka ovat aikuisiällä vaihtaneet ammattia, alkanut opiskelemaan jotakin kiinnostavaa tai vaan vieläkin etsivät sitä mikä isona tulee. Toisaalta, vaikka se joskus ahdistaakin, on jotenkin ihanaa että kaikki on auki ja voisi elämällään tehdä vaikka mitä!

rva ruusunen: <3 Kiitos kommentista. Joo todellakin, maassa maan tavalla; meillehän tuli sähköpostia että "because of the snow storm, school is closed on wednesday". Näyttääkö tuo meidän takapiha ihan hirmumyrskyltä?! :D Mutta niin kuin sanoin, mä otin mielelläni vastaan kerrankin rauhallisen aamupalan, lehden lukemisen ja pian pitää mennä heitteleen lumipalloja ulos :) <3

Anonyymi kirjoitti...

kiva postaus <3 :)

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Kiitos! :) <3

Anonyymi kirjoitti...

"ei ole väliä kuinka kauan etsimisessä menee, kunhan sillä välin nauttii elämästä"

Oi, toi helpotti mun ahdistusta! Nyt on jo joulukuu ja keväällä pitäis hakea taas opiskelemaan, mutten vieläkään tiedä mihin. :o Töissä on tullut vähän selailtua opinto-opasta, muttei siitäkään mitään hyötyä ole!

Riikka

(yh, uudet pojat on ihan über nörtin oloisia, en tajua miten kestän niiden kanssa! ja toivottavasti ne ei eksy tänne. :'>)

Lotta kirjoitti...

Anonyymi: Heii Riikka, kiva kuulla susta! Ei sun tarvitse vielä tietää, mäkään en pääse keväällä hakemaan (en voi lähteä Suomeen viikolla) joten hakeminen jää syksylle ja silloin harvemmin on paljoa vaihtoehtoja :/ Joten tiedän, että menee aika kauan kun pääsen jonnekin opiskeleen.. Mutta me ollaan nuoria ja meillä on aikaa :))
Hei mä tulen käymään teijän luona joulun jälkeisenä maanantaina joskus yhden aikoihin! Pääsee juoruumaan :p